Tänään päätin, että lopetan "en pysty vauvan kanssa"-elämän. Päätin pystyä ihan kaikkeen mihin muutenkin pystyisin ja ajatella, ettei vauva ole este, korkeintaan hidaste. Niinpä vauvaraasu on joutunut istumaan autoistuimessaan tänään pitkin pihaa ruokkimassa kanoja sateessa, keräilemään kanssani puutarhaletkua kukkapenkistä roikkuen pää alaspäin ja muuta mukavaa. Lisäksi kävimme kaupungissa automarketissa ja hänen pikkuserkkunsa lakkiaisissa. Huomiseksi säästin kaikenlaista askartelua ja paskartelua yhdessä, mikä tarkoittaa paljon istumista sitterissä hänelle. Välillä hän tosin viihtyy paremmin lattialla pyörimässä. Reilun kuukauden kuluttua hän saa istua syöttötuolissa ja aloittaa kiinteiden maistelut, ihan mahtavaa! Vaikka samalla minusta tuntuu jotenkin käsittämättömän haikealta. Hän kasvaa, ihanaa, mutta samalla minä kasvan pienemmäksi hänen elämässään. Mitä isommaksi hän tulee, sitä pienemmäksi minun on tultava.
Sain vanhemmiltani 300 euroa rahaa syntymäpäivälahjaksi ja ajattelin ostaa niillä mustan tripptrapp-tuolin typylle pehmusteineen ja vauvaosineen. Olen tullut siihen pisteeseen elämässä, missä minulta ei puutu enää kuin syöttötuoli ja lisäosat.
Hyvähyvä! Kyllä vauvan/lapsen kanssa pystyy aika moneen suoritukseen, tosin hitaammin kuin ennen. Lattialla pyörimistähän ne neuvolassakin vauvoille suosittelee, joten ei ku askarteluvermeet esille.
VastaaPoistaMä neuvottelin mahani kanssa täs eilen, että antaa mun vielä hosua edes vähän puutarhassa, niin äiti voi paremmin. Liekö auttoi vai tukivyökö sen teki, tänään ei ole pahemmin supistellut. Jee!
Pieta
Tsemppiä sinne mahan kanssa <3 iso halaus!
Poista