Ihmeiden aika ei näemmä ole ohi. Täällä ollaan taas. Melkein kolme vuotta on kulunut viime päivityksestä. Moni asia on muuttunut ja toisaalta mikään ei ole muuttunut. Lapsi on kasvanut ja minä olen vanhentunut. Meillä on uusi kissa. Aviomies täytti viime vuonna 50, perheen poika juuri 25 ja tytär täysi-ikäistyi loppuvuodesta. Samat teemat pyörivät päässäni edelleen. Samat kysymykset, usein samat vastauksetkin.
Olen käynyt täällä harvakseltaan lukemassa vanhoja tekstejä ja samoin edelleen seuraan muutamaa suosikkibloggaajaani. Kaipaan vanhaa blogistaniaa. Olen kuin reliikki, joka väittää että ennen oli kaikki paremmin, mutta blogien kulta-aikaa oli kyllä mielestäni hyvin kirjoitetut blogit, missä oli muutakin ideaa kuin mainokset. Olen somettanut viime vuosina lähinnä instassa, ja siellä ihmettelen sitä samaa ilmiötä. Kiinnostaako ihmisiä oikeasti jonkun pyllykuvat, siis kuvat pakaroista? Tai meikit tai matkat tai luksus? Kuten sanoin, olen reliikki ja dinosaurus. En ymmärrä. Olen kuitenkin älyttömän kiitollinen niistä ihmisistä, joihin olen saanut tutustua bloggaamisen kautta. Nyt heistä on tullut tosielämän ystäviä ja sometuttavia, joiden kuulumisia lukiessaan tulee hyvälle tuulelle. Tai joihin voi törmätä vaikkapa messussa ja tunnistaa ulkonäöltä, saada jakaa pyhä hetki yhdessä. Mitä tyyppejä! Tähän kohtaan sydän.
No mitä oikeasti kuuluu, kolmen vuoden jälkeen. Kun luen viimeisiä blogitekstejäni, näen nyt, että uupumisen merkit ovat luettavissa rivien välistä jo selkeinä. Kesän 2017 Amerikan kiertueella vielä palauduin työkuormituksesta, sen jälkeen enää en. Jouluna 2017 olin jo tosi huonossa kunnossa. Kevään 2018 sinnittelin, kunnes huhti-toukokuussa voimat loppuivat. Diagnoosi oli keskivaikea masennus, joka pahimmillaan käy vaikean masennuksen puolella. Masennus on pirullinen sairaus, ehkä eniten siksi, että se valehtelee. Se sanoo, että kaikkihan olisi hyvin, ellei sinua olisi. Sinähän täällä et jaksa. Kaikki muut pärjäävät ihan mainiosti. Sinulla on sairaus, sinä olet se ongelma. Jos sinua ei ole, ei ole enää ongelmaakaan. Oli todella vaikeaa pysyä hengissä. Päätin kuitenkin pysyä. Toisina päivinä se tarkoitti, ettei voinut lähteä autolla liikkeelle, etten tapa itseäni vahingossa. Ystäväni on itsemurha-asioiden guru ja valisti minua, että moni tekee itsemurhan impulssin vuoksi, kun ahdistuspiikissä yrittää paeta sietämättömästä tilanteesta. Teimme suunnitelman, miten vältän niitä impulsseja. Pahimmillaan hän kannatteli minua, kuten moni muukin ystävä. Ja työnohjaaja, jolla sain käydä jopa viikoittain. Työnantaja tuli siinä vastaan, vaikka koskaan kukaan ei myöntänyt, että sairastuin kohtuuttoman kuormituksen vuoksi. On muitakin syitä, aina on. Mutta työn aiheuttama kuormitus oli epäinhimillinen ja tuki sen tekemiseen riittämätön. Olin joitakin viikkoja pois töistä keväällä 2018 ja kesäloman sen perään. Syksyllä yritin miettiä ja pyytää ratkaisuja tilanteeseen, onnistumatta. Tilanne paheni jälleen ja päätin vaihtaa työpaikkaa. Näin kiinnostavan ilmoituksen, mihin tartuin. En uskonut saavani paikkaa, olin vielä niin heikko ja ajattelin, ettei kukaan uskalla palkata minua. Sain kuitenkin, ja vaikka tämäkään pesti ei nyt ihan helpoimmasta päästä ole, se on ollut unelmatyö. Sain esimiehen, joka on tukenut ja suojannut, toisaalta antanut vapaat kädet ja luottanut. Jälleen kerran minulla on ihana ja kultainen työpari, kenen kanssa oppia ja kehittyä.
No, entä se masennus? Siitä ei olekaan helppoa päästä eroon. Vuosi sitten aloitin kelan myöntämän psykoterapian työnohjaajani valmistuttua skeematerapeutiksi. Terapia sujui hyvin ja vointini parani hiljalleen. Kokonaiskuormituksen kasvaessa tulee aina tosin huonompia jaksoja. Lokakuu viime vuonna oli katastrofi. Terapeuttini kuoli yllättäen, mikä oli hirvittävä menetys jokaiselle hänen elämässään, mutta henkilökohtaisesti myös minulle. Kuulostaa omituiselta, mutta rakastin häntä. Hän oli tienviitta, jota seuraamalla olin matkalla takaisin terveeseen elämään, saamaan itseni takaisin. Ilman häntä olin hukassa.
Nyt alkaa hörhö-osio, se ei ole mitenkään vähentynyt elämässäni viime vuosina. Edellinen työparini, sittemmin rakas ystäväni, kävi myös terapiassa samaisella terapeutilla. On hyvin poikkeuksellista, että terapeutti ottaa ystävät asiakkaikseen. Ihmettelin sitä aiemmin, mutta ei se sinänsä minua haitannut. Nyt kun hän kuoli, meistä on ollut korvaamaton tuki toinen toisillemme. Olemme surreet häntä yhdessä ja voineet jakaa sen omituisen intiimin suhteen, mikä terapiassa voi syntyä. Menetys on ollut yhteinen. Annoin vahvaa palautetta terapeutilleni siitä, että aivan paskin terapia ikinä on tämä, missä kuollaan kesken kaiken. Kerroin, että hän saa luvan auttaa minua löytämään uuden terapeutin. Niin hän tekikin. Kaksi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen istuin ensimmäisellä käynnillä hänen omalla terapeutillaan. Saan käydä hoidossa huoneessa, missä hänellä on oma tuoli. Ystäväni saa häneltä merkkejä, mihin liittyy shortsipukuinen mies. Niihin merkkeihin todella kiinnittää huomiota marraskuisessa viimassa. Uusi terapeuttini on ihana, hän hoitaa minua kuin vauvaa ja on järkyttävän taitava. Hän on tehnyt terapiatyötä ainakin 150 vuotta, sillä hän on valtavan kokenut. Hän otti vakavasti pelkoni siitä, että hänkin kuolee ja teki minulle varasuunnitelman. Nyt tiedän, kuka hoitaa minut terveeksi, ellei hän ehdi tehdä sitä. Hän sanoo uskovansa, että minut on annettu hänelle lahjaksi. Hän taitaa olla kaikkien hörhöjen äiti.
On edelleen vaikea myöntää olevansa masentunut. Jos on ollut pienestä asti yksin vastuussa, hallinnan menettäminen on pelottavaa. Ellen minä jaksa, ei ole ketään muutakaan. Saattaa olla, etten toivu enää samaksi ihmiseksi, kuin ennen loppuunpalamista. Toivon niin. Toivon, että terveys on jotain aivan muuta, aitoa armollisuutta ja itsensä suojaamista. Ei sellaista karitatykkämäistä armollisuutta, että jo ennen perheen heräämistä aamuun on käyty avannossa ja joogattu. Toisinaan minua jo jännittää, millainen elämä edessä on. Hyvä elämä, uskon niin.
Mutta se minusta. Mitä teille ihanille kuuluu?
