keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kiitos

Tänään oli tyttären ensimmäinen kevätjuhla. Jestas miten arvostan näitä täti-ihmisiä, jotka pyörittävät hänen ja kaltaistensa arkea, ja vielä juhlaa lisäksi. Heillä on teemapäiviä, he ovat opettaneet lapseni pukemaan, leikkaamaan saksilla ja luistelemaan. Hän on oppinut viittomakieltä ja leikkimään muiden lasten kanssa. Juhlassa hän istui mansikkatyttöjen keskellä ampiaisasussaan ja lauloi mukana samaa laulua, jota itse lauloin 1970-luvulla päiväkodin kevätjuhlassa. Hoitotädin korttiin kirjoitin kiitoksen mm. siitä, että olen saanut häneltä lapsen, joka haluaa aamuisin lähteä hoitoon.

Vaikka olen toivottoman flunssainen, oli pakko mennä kuoroon. Viimeiset treenit muutamaan viikkoon, sitten enää kenraali ennen isoa konserttia. Pidän välillä tätä kaikkea, koko elämääni, itsestäänselvyytenä. Tänään jostain syystä en pitänyt. Mietin miten järjettömän kiitollinen olen, miten hyvä tämä elämä on. Asun keskellä kauneutta, herään kukon kiekumiseen. Alkukesä kodin ympärillä on puhdasta vihreyttä ja raikkautta. Minulla on perhe ja koti, ennenkaikkea minulla on oma tytär, jonka kevätjuhlaan saan tulla. Saan tehdä työkseni asioita, mitkä ovat vaikeita ja kipeitä, mutta tärkeitä ja merkityksellisiä. Minä laulan ja kirjoitan, teen sitä ja niitä asioita, mitä minun kuuluu tehdä. En ole täydellinen, en aina vahva enkä varsinkaan rohkea. Mutta minä teen parhaani ja olen juuri siinä, missä minun kuuluu olla.Yritän olla paras mahdollinen minä tässä maailmassa.

Kiitos, kiitos, kiitos tästä elämästä. 



perjantai 19. toukokuuta 2017

Ensimmäinen kesäyö

Olin tänään konsertissa, joka oli lempeä muistutus minulle jostain vuosikymmenien takaa. Tiedättekö tunteen, kun jonkun ihmisen ääni ja sanat ovat eläneet sinussa ja elämässäsi melkein aina? Minulle sellaisia juttuja on paljon, olen jo lapsena ja nuorena tykännyt joistakin asioista, mitkä edelleen ovat tärkeitä. Esimerkiksi Bo Carpelanin runot, rakastin niitä jo alakoulussa. Tai jotkut Miljoonasateen biisit, joita hiippailtiin välitunnilla kuuntelemaan kirjastoon vinyylilevyiltä ihanan ensimmäisen boyfriendin kanssa. Sanat ovat niin tärkeitä.

Tänään keikalla istuin rakkaan vanhan ystäväni kanssa, mietin meitä kahta keski-ikäistä naista ja polkuja joita olemme kulkeneet, yhdessä ja erikseen. Olemme olleet ystäviä yli kaksikolmasosaa elämästämme. Olen kiitollinen ajatellessani meitä kahta nuorena ja sitä, mitä kaikkea olemme saaneet yhdessä kokea. Miten lempeä elämä meille on ollut, kaikessa kipeydessäänkin? Moni asia on mennyt toisin kuin nuorena toivoimme ja kuvittelimme. Moni asia lopulta on kääntynyt parhain päin. Ystäväni muisteli, koska on viimeksi kuullut tätä samaista muusikkoa. Hän sanoi sen olleen kotiseutumme kirkossa neljä vuotta sitten, ja hänen huomionsa tuolloin oli jämähtänyt kertomaani raskausuutiseen. Mikä ihana muisto! Hänelle neljän lapsen äitinä oli valtava ilouutinen, että lopultakin 40-vuotiaana saisin oman esikoiseni. Hän tiesi asian kipeyden, toiveen syyvyyden ja aiemmat menetykset. Hänelle olin kertonut ennenkin olevani raskaana ja menettänyt vauvan, hän tiesi vaiheista pitkän lapsettomuuden ja sen hyväksymisen aikana. Hän jaksaa jutella kuulumisia tyttäreni kanssa ja ihastella häntä aivan erityisesti, sillä hän tietää, miten suuri lahja hän on.

Tänään ajattelin vahvasti myös sitä, miten oikein asiat juuri nyt ovat. Moni asia on hankalasti, kesken, odotusvaiheessa. Silti olen juuri siinä, missä minun pitää olla. Minun täytyy olla nyt juuri tässä. Minun on täytynyt tulla juuri tähän. Nämä ovat asioita, mitä minun kuuluu tehdä. Se on hyvä tunne. Vaikka nämä ovat vaikeita ja hankalia asioita, minun kuuluu olla tässä, koska minä voin.

Viime yönä kevät puhkesi vihreään ja lämpöön. Tänään oli kevään kaunein aamu. Vihreä on vielä raikas ja uusi, hiirenkorvat puhkeamassa. Ulkona on lämpö joka lupaa uutta kesää, uutta elämää. Näin on hyvä. Elämä on hyvä.





maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kaikkien trullien äiti

Paska mutsi. Paska anoppi. Paska äitipuoli. Siinä noin tiivistetysti tämän hetken tunnelmat. Tosin itseni tuntien saatan hieman kärjistää.

Tein huikean löydön pääsiäisen pyhinä itsestäni ja Maissista. Me olemme tietyissä asioissa ihan samanlaisia. Kun meitä ärsyttää, me toimimme ihan samalla tavoin. Päädymme riitaan, huutoon ja äkäilyyn. Jossain kohti alkaa naurattaa jänkkäämisen älyttömyys, varsinkin omalta puoleltani, kun vastapuoli on kuitenkin vasta kolmevee. Onneksi myös kiukkumme laantuu nopeasti ja osaamme sopia. On jotenkin helpottavaa tunnistaa, että lapsi reagoi joihinkin tilanteisiin samoin kuten itsekin reagoin. Se on tuttua ja osaan toimia hänen kanssaan.

Eilen stepson oli brunssilla ihanan tyttöystävänsä kanssa. Ja mitä tekee paska anoppi-puoli? Kutsuu tyttistä kahdesti ex-tyttöystävän nimellä. Eiiiiiiiiiiii! Tsemppasin ihan hulluna asiassa, koska olen mokannut tässä ennenkin. Ja silti, se nimi lipsahtaa huuliltani. He ovat pelottavan saman näköisiä ja ex-tyttiksen nimi on helpompi lausua...tekosyitä, tiedän, se on anteeksiantamatonta. Ja pyysin tietysti anteeksi; tyttö sanoi, ettei ole moksiskaan. Kerroin rakkaasta ex-anopistani, joka teki minulle aina samoin. Olin vuosikaudet Kikkazilla, koska ex-vaimon nimi vain aina puski etuliitteeksi. Minua se ei haitannut, en ole kovinkaan mustasukkainen. Aviomiehen ex-vaimolle nykyisen anoppini nimimokat aiheuttivat kuulemma hillittömän kriisin pitkäksi aikaa, siksi olen vähän epävarma tässä. Mutta oikeasti, nimet! Hirveän hankalia muistaa! Pakko tunnustaa, että joskus muistan väärin myös oman aviomiehen nimen. Hirveän harvoin kylläkin. Jos itse olisitte kolmatta kertaa naimisissa, niin ymmärtäisitte hankaluuden. Hieman hermostuttaa mitä vanhuus tuo tähän lisämausteeksi. Kun ihan oikeasti alan olla huonomuistinen...

Paska äitipuoli olen tänään, kun teini on tavannut kavereitaan koko pyhänajan. Kaksi kaveria sai tulla mukaan brunssille ja yökylään eilen, mutta halusin, että he menevät kotiin jo nyt päivällä eikä vasta illan treeneistä. Halusin, että ehtisimme olla vähän aikaa vielä keskenämme perheenä. Kostoksi teini sopi menevänsä kavereiden mukaan järjestämään jonkun kolmannen kaverin synttärijuttuja jo päivällä, kun lupasin viedä heidät. Kostoksi on minun ikävä tulkintani asiasta. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että teini on irtautumassa meistä ja siirtymässä yhä vahvemmin omaan maailmansa. Niinhän se täytyy mennä, mutta se tuntuu minusta hankalalta ja kurjalta. Laitoin heille juuri ihanan aamupalan ja katoin niin kauniisti kuin osasin. Siinä teille rakkautta, senkin teinit! Nyt tsemppaan itseäni, etten mökötä, kun kuskaan heitä ympäri seutukuntia omiin koteihinsa.

Edit. No en ihan kamalasti mököttänyt. Mutta harmitti kyllä. Ei niinkään itseni puolesta, vaan Maissin, joka odottaa isosiskoa kotiin aina 10 päivää ja pyörii neljä päivää hänen ympärillään. Nämä neljä lomapäivää hävisivät kavereiden seuraan ja Maissi jäi edelleen odottamaan. Luvassa on kurinpalautus kaverimenojen suhteen, teinin äidin luona on jo aloitettu kurinpalautus rahankäytön kanssa.  Ei ole helppoa teininkään elämä.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Matalat odotukset

Muutama viikko sitten juteltiin töissä pääsiäisen suorittamisesta. Keskustelu sai alkuunsa väsyneen perheenäidin huokauksesta, ettei kertakaikkiaan jaksa tätä kevään juhlakautta, joka on suoritettava juhlapyhä kerrallaan. Ajatus huvitti minua, koska olen itse aika tohkeissani vielä kaikista jutuista, mitkä ensi kertaa voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Virpominen, vappupallot, munkit, pääsiäismunat jne. Kun väsymys on alkanut kasaantua, saan kiinni tuosta suorittamisen ajatuksesta. Vielä saan sen hetkittäin ravistettua poiskin, mutta merkit ovat ilmassa.

Omalla kohdallani tunnistan mistä on kyse. Olen kasvanut perheessä, missä mikään ei koskaan mennyt niinkuin oli suunniteltu. Meillä saattoi olla joskus ihan kivaakin, mukavia hetkiä yhdessä. Mutta mitä isommat odotukset ja toiveet oli ladattu johonkin ajankohtaan, sitä varmemmin kaikki meni persiilleen. Kaikkiin juhlakausiin ja ihan normiarkeenkin liittyi pohjavireenä sellainen hankaluus ja pieni särö, kuin kuva olisi vähän tärähtänyt vinoon. Täytyi varoa ja lukea merkkejä. Pahimmillaan tapahtui eriasteisia katastrofeja, kuten riitoja, itsemurhayrityksiä, sammuvia aikuisia, sammaltavia aikuisia, ihmeellistä säätöä ja sotkua. Vaikka asiat saattoivat mennä hyvin, sitä ei voinut koskaan tietää etukäteen.

Muistan, kun lopulta pääsin muuttamaan kotoa, se hiertävä epämukavuuden tunne seurasi mukana. En voinut ymmärtää miksi. Kaikkihan oli nyt hyvin ja olin päässyt pois, vapauteen, jota niin kauan olin odottanut? Terapian jälkeen on ollut helpompaa, mutta aina joskus se pohjavire nostaa päätään. Tulee olo, että jossain muualla on se täydellinen sunnuntai, täydellinen pääsiäinen, täydellinen elämä. Joku muu elää onnea, jota minä en tavoita. Siinä tunteessa on hyvä lähteä rakentamaan täydellistä pääsiäistä, suorittamaan isolla kauhalla.

Lapsi nostaa tässä vieressä sohvalla juuri kuumetta, joten aika matalilla odotuksilla taidetaan suunnistaa kohti pääsiäisen ilosanomaa. Hänelle riittää kainalo. Ja ehkä muutama kindermuna.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kaunis elämä

Ja taas on viikko kulunut. Vaikka hetket ja päivät tuntuvat joskus loputtomilta, suljen silmäni hetkeksi ja niin on viikko mennyt. Työpäivät sujuvat kaaoksessa, jossa surffataan välillä aaltojen päällä ja ja välillä alla. Pahinta työssä ja sen käsittämättömässä määrässä on se, että jos päivään tulee rauhallinen hetki, en osaa käyttää sitä hyväkseni. Olen lamaantunut sen vuoren edessä, mikä on tekemättömien töiden pino. Tämä on yhteinen kokemus työparini kanssa; kokemus siitä ettei ole riittävän tehokas tai tarpeeksi osaava. Koska ei vain pysty tekemään kaikkea mitä pitäisi. Kukaan ei pystyisi.

Torstaisin kiitämme toisiamme, halaamme hyvästiksi ja sovimme, että nähdään maanantaina. Hän aloittaa viikonlopun jo päivän ennen minua. Hän on aarre ja tsemppaamme toisiamme; luotamme siihen, että jos jotkut tästä selviävät, me selviämme. Teemme voimaseinää toimiston seinälle kuvista, jotka vahvistavat meitä. Kehystämme sanoja, mitkä kantavat.

Mietin tällä viikolla, etten jaksa reagoida karkoituksiin tai mihinkään kamaluuksiin. En tiedä mitä niistä ajatella, enkä jaksa ajatella. Minun pöydälläni on jo tarpeeksi kärsimystä ja jos ajattelen nenääni pitemmälle, minä hajoan sen alle. On rajansa, mitä ihminen pystyy kohtaamaan toisten ihmisten tuskaa. Vaikka ne asiat eivät satu minulle, minä joudun näkemään, kuulemaan ja haistamaan ne. Minä kuuntelen ja yritän keksiä ratkaisun.

Viime viikolla sattui jotain, minkä minä tulkitsen ihmeeksi. Olin lähdössä kotikäynnille, joka pelotti minua niin, että tärisin. Päivä oli ollut raskas jo valmiiksi. Toisina päivinä pelkään oikeasti kuolevani, ja pelkään väkivaltaa, joka osuu minuun. Joudun pyytämään poliisilta virka-apua, jotta olisin turvassa. Ennen lähtöä menin vessaan, itkin hieman ja katsoin vapisevia käsiäni. Pelko tuntui ylivoimaiselta, musertavalta. Mietin miten selviän edessä olevasta tehtävästä ja rukoilin voimia. Rukoilin rauhaa ja rohkeutta, kykyä kuunnella ja unohtaa oma pelkoni. Rukoilin sitä, että pystyisin olemaan paras mahdollinen oma itseni, että pystyisin tekemään työni niin hyvin kuin osaan, pelosta huolimatta. En osaa selittää mitä tapahtui. Ymmärrystäni suurempi rauha tuli minuun. Käsien vapina lakkasi. Lähdin ja tein työni. Veri ei enää kohissut pelkona korvissani. Olin oma itseni, mutta rauhallinen. Pystyin ajattelemaan, puhumaan, kuuntelemaan, toimimaan.

Sen päivän jälkeen olen ollut rauhallisempi. Ennen vaikeita tilanteita menen hetkeksi omaan rauhaani ja rukoilen. Se auttaa, on aina auttanut, mutta nyt luotan siihen vielä enemmän. Minun ei tarvitse olla mitään yliluonnollista tai supernainen. Riittää kun olen olen oma itseni ja teen parhaani.

Huomenna nukun pitkään ja tapaan kuorokavereita. Ihana workshop luvassa. Sunnuntaina messua ja lisää kuorokavereiden seuraa. Laulamme parvelta, se on parasta. Sävelet nousevat ylös ylös ylös pitkin kattoa ja jäävät kaikumaan, kun olemme jo lopettaneet. Siinä hetkessä elämä on hyvä ja kaunis.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kohti viikonloppua

Tällä viikolla tajusin, että elämästäni on tullut pelkkää sexdrugsandrocknroll, eikä se ole ollenkaan niin hauskaa kuin miltä se kuulostaa. Raahustan kriisistä toiseen raihnaisena, sillä olen potenut selkää koko viikon. Siksi perjantai-ilta sohvalla, TVOF perheen kanssa ja tyttären kanssa leipominen tuntuivat syvältä onnelta. Teimme ihanan juustokakun odottamaan huomisia vieraita. Suosikkipoliisini ja hänen itsemurhaguruvaimonsa tulevat saunomaan ja syömään kanssamme ja jälleennäkemisen riemua vain alleviivaa se, että he niin hyvin tietävät tämän työgenren.

Huomisen isoin kriisi tulee olemaan kuitenkin tämä. Sain tänään lähetteen rintojen pienennysleikkaukseen. Mies tukee minua tässä, toivoo selkäkipujen päättyvän sitä kautta. Suosikkipoliisini ei välttämättä tule olemaan yhtä innostunut ideasta. Älkää ymmärtäkö väärin, suhteemme on oikein platoninen. Maissin synnyttyä hän oli tosin kovin tohkeissaan imetysasioista ja halusi ehdottomasti tulla pian katsomaan vauvaa. Vauvaapa hyvinkin.

Itse olen vielä kahden vaiheilla. Leikkaus on iso ja hermostuttava, mutta toisaalta niin ovat selkäsärytkin. Menen juttelemaan plastiikkakirugin kanssa ja päätän sitten. Rinnat, ne ovat kuitenkin niin iso juttu omalle naiseudelle. Näiden hassulaisten kanssa olen elänyt jo kolmekymmentä vuotta. Lääkäri otti myös koepalan luomesta, siitä luopuminen on helpompi päätös.

Mies on huomenna ylitöissä, joten meille Maissin kanssa jää siivoaminen, saunan lämmitys ja amerikkalaisen menun valmistelu. Lisäksi vähän pihahommia ja rauhallinen aamu, muistojen bulevardi ja monta hidasta kahvikupillista. Kuulostaa ihan viikonlopulta.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kevät

Kevään ensimmäinen päivä! Siltä tuntui tänään. Ensimmäinen päivä kun oli vain ihanaa touhuilla ulkona, käydä lenkillä ja juoda ensimmmäiset pihakahvit. Sain kukkapenkistä raivattua ehkä 1/6, jestas että se on valtava. Jokavuotinen taistelu rikkaruohoja vastaan on siis alkanut.

Viime viikolla olimme lomalla, paitsi itse jouduin työmaalle jo torstaina. Positiivista asiassa oli se, että kun aloittaa viikon torstaina tulee perjantai nopeasti. Perjantai jäi mieleeni siitä, että sain kiukkuisen soiton eläinlääkäriltä, sillä hän olisi halunut minun huostaanottavan koiran. Kun kerroin, ettei se kuulu toimenkuvaani ja että minulla on kädet täynnä töitä lasten kanssa, hän oli vieläkin kiukkuisempi. Kyllä pitäisi jonkun toimia tässä! Juu, olen samaa mieltä, mutta minä se en ole. Voihan rajat ja niiden opettelu.

Tulevina päivinä aion nauttia edelleen keväästä. Keräilen keveyttä ja kepeyttä päiviini, etsin kauneutta ja hyvyyttä. Näillä mennään. Iloa viikkoosi!