Ei este vaan hidaste

Tänään päätin, että lopetan "en pysty vauvan kanssa"-elämän. Päätin pystyä ihan kaikkeen mihin muutenkin pystyisin ja ajatella, ettei vauva ole este, korkeintaan hidaste. Niinpä vauvaraasu on joutunut istumaan autoistuimessaan tänään pitkin pihaa ruokkimassa kanoja sateessa, keräilemään kanssani puutarhaletkua kukkapenkistä roikkuen pää alaspäin ja muuta mukavaa. Lisäksi kävimme kaupungissa automarketissa ja hänen pikkuserkkunsa lakkiaisissa. Huomiseksi säästin kaikenlaista askartelua ja paskartelua yhdessä, mikä tarkoittaa paljon istumista sitterissä hänelle. Välillä hän tosin viihtyy paremmin lattialla pyörimässä. Reilun kuukauden kuluttua hän saa istua syöttötuolissa ja aloittaa kiinteiden maistelut, ihan mahtavaa! Vaikka samalla minusta tuntuu jotenkin käsittämättömän haikealta. Hän kasvaa, ihanaa, mutta samalla minä kasvan pienemmäksi hänen elämässään. Mitä isommaksi hän tulee, sitä pienemmäksi minun on tultava.

Sain vanhemmiltani 300 euroa rahaa syntymäpäivälahjaksi ja ajattelin ostaa niillä mustan tripptrapp-tuolin typylle pehmusteineen ja vauvaosineen. Olen tullut siihen pisteeseen elämässä, missä minulta ei puutu enää kuin syöttötuoli ja lisäosat.

Tissi on ainut lohtumme

Olen ollut jonkinlaisessa nettipimennossa kuluneen viikon ajan, vaikka meillä on nyt kannettavakin. En ole saanut aikaiseksi perustaa sinne omaa käyttäjätiliäni. Olen luultavasti aika turvallisilla vesillä netinkäyttöni kanssa tällä hetkellä. Typyn kummitäti, serkkuni, on myös ollut käymässä ja majoittuu työ-vierashuoneessa, jossa yleensä kirjoitan. Jotenkin en osaa kirjoittaa kenenkään muun läheisyydessä, keskittyminen vaatii yksityisyyttä.

Äitikertsin viimeinen kokoontuminen oli maanantaina, mutta sovimme äitien kanssa tapaavamme vähintään kerran kuussa jonkun luona. Se oli minusta tosi kivaa. Kutsuin heidät meille rääppiäisille reilun viikon kuluttua, pojan juhlien jälkeen maanantaina. Mistä tulikin mieleeni, että minun pitäisi niin valmistella niitä. Leipoa, pestä ikkunoita, anything. Olen tilannut paikallisesta leipomosta ison täytekakun ja suunnitellut muun menun pojan äidin kanssa. Hän irtisanoi juuri itsensä, joten hänkin ehtii leipoa jotain. Lisäksi pari ystäväperhettä ei pääse tulemaan ja vierasluku on vain noin 40. Pala kakkua siis. Jos sataa räntää, mahdumme jopa sisälle.

Tyttö on tehnyt hampaita tämän viikon ja on ollut kiinni minussa tavallistakin enemmän. Tissi on ainut lohtumme tässä kylmässä, ikeniä juilivassa maailmassa. Ja minä olen se tissi. Miehen päivystäessä ja tehdessä ylitöitä koko loppuviikon, minä olen niin tissi, aamusta iltaan ja illasta aamuun. Äitiä vähän ahdistaa, mutta sopeutuvalla vaimolla on mennyt paremmin. Paljon auttaa, kun vain pitää turpansa kiinni. Se on hyvä vinkki moneen tilanteeseen, parantaa parisuhdetta ja laihduttaakin. Tosin minun kohdallani vain tuota ensimmäistä, syön kuin hevonen. Eikä se ruoka vaan ne herkut. Mitä enemmän ahdistaa ja mökkiydyn, sitä enemmän syön herkkuja. Tähän täytyy tulla roti, mutta menköön nyt pojan juhlien yli. Sitten stressitasoni taas normalisoituu ja pystyn paremmin kontrolloimaan syömisiäni. Onko se välinpitämättömyyttä vai armollisuutta, tämä tämmöinen? En ole ihan varma. Toivottavasti jälkimmäistä.

Gotta love it

Tein tänään täyden kotiäidin työpäivän, eli shoppasin ostarissa sen avaamisesta puoli kolmeen saakka. Olin liikkeellä äitiystäväni kanssa, jolla on kolme viikkoa nuorempi tyttö kuin meillä. Tutustuimme synnytysvalmennuksessa. Typy oli kärttyisä, kuten on ollut muutamana päivänä. Reissussa huomasinkin, että kaksi hammasta oli ilmaantunut alaleukaan. Ei ihme jos on kiukuttanut, lisäksi tämä kuumuus. Pieni punatukkainen tyttö ei näytä välittävän helteestä enempää kuin äitinsäkään.

Tänään oli viimeinen vp-päivä tyttären kummisedän juhliin. Soitin ja blogiystävien rohkaisemana kerroin, että tuntuu nyt liian vaivalloiselta tulla typsyn kanssa kahdestaan junalla. Kummisetä oli hyvin ymmärtäväinen. He tulevat meillä käymään kesällä, joten pian nähdään kuitenkin. Huomenna taas juhlimme 10-vuotiasta kummityttöä, mihin nämä vuodet menevät? Hän syntyi ihan vasta.

Koska ajatukseni vain poukkoilevat helteen himmentäminä, on paras lähteä nukkumaan. Viime päivinä olen ajatellut, kuinka kovasti rakastan kesän tuoksua ja äänimaisemaa makuuhuoneessamme. Minusta on ihanaa nukkua ikkuna auki, niin että helteen paahtunut tuoksu kohtaa puhtaan pyykin tuoksun. Rakastan nukahtamista ja heräämistä linnun lauluun, hevosten ja lehmien huuteluihin ja kukon kiekumiseen. Maaseutu. Sitä on vaan pakko rakastaa.

What not to wear

Olen jäänyt totaalikoukkuun sarjaan Tyyliä vai ei, What not to wear. Tulee Liviltä päivisin, tiedoksi niille, joiden työssäkäynti häiritsee tv:n katselua. Ohjelmassa lähipiiri on voinut ilmoittaa tyylittömän ihmisen tyyliremonttiin, joka tehdään neuvomalla ihmistä kuinka hänen kehollaan kannattaisi pukeutua, shoppailemalla vaatteita yhdessä ja uudella kampauksella ja meikillä. Minä niin tarvitsisin tuon saman remontin, mutta yhtälailla imen vaikutteita, kun remontti tehdään muille. Siinä on vähän sama ilmiö, kuin toisessa rakastamassani genressä, laihdutusohjelmissa. Välillä luulen itsekin laihtuvani, kun katson toisen treeniä ja pinnistelyä tunnin ajan, vaikka saman ajan olen syönyt voikkaleipiä ja porkkanakakkua.

Amerikkalaisilla on kiinnostava tapa pukeutua, heillä on ihan oma kansallinen pukeutusmistyylinsä. Kiinnostava on myös termi sovelias, appropriate. Millainen pukeutuminen on soveliasta, ihmisen ammattiin, ikään ja elämäntilanteeseen nähden? Minulta puuttuu ymmärrys tuosta soveliaasta, en ole koskaan ihan varma. En tarkoita kulkevani trikoissa ja napapaidoissa, vaikka tissipaitani saattavatkin olla hieman avaria. Vaatteeni ovat liian arkisia, liian teinimäisiä, liian tylsiä. Ei voi olla hyvä asia, että minulla on paljon vaatteita, joitka ovat viime vuosituhannelta. Tai ystävän miehen vanhoja. Tai ex-miehen vanhoja. Tämänhetkisen haasteensa asettaa imetys ja muuttunut vartalonmuoto, mistä johtuen en ole vielä hankkinut uusia vaatteita. Haluaisin olla tyylikäs, sopivasti tilanteeseen kuin tilanteeseen pukeutunut, ammatillisesti uskottavan näköinen. Kotona tietysti rennompi, mutta silti tyylikäs ja omia hyviä puoliani korostava. Vaikka tämänhetkinen kampaukseni on loistava käytännöllisyydessään, sillä hiukset saa kiinni ponnarille, niin kaipaisin jotain sähäkämpää mallia.

Välttelen tällä hetkellä vaatteiden ostamista paitsi taloudellisista syistä, myös siksi, että haluan pärjätä nyt vain välttämättömillä vaatteilla sinne saakka, että imetys loppuu. Sen jälkeen uskallan laihduttaa painoni mahdollisimman alas (nythän sitä mahdollisuutta ei ole maidontuotannollisista syistä). Uskon kaipaavani kunnon shoppailua siinä vaiheessa, kun kehoni on toipunut raskaudesta ja imetyksestä. Eräs ystäväni sanoi sanoi, että raskaudesta toipumiseen kuluu yhtä paljon aikaa kuin raskaus on kestänyt. Toisen ystävän kanssa juttelimme juuri siitä, kuinka tyttären äidiksi tuleminen on muuttanut ajatuksiani naiseudesta ja pukeutumisesta. Tuntuu tärkeältä olla huoliteltu (vaikea uskoa, jos katselee minua täällä kotona) ja naisellinen; viestiä omalla olemuksellaan, että naisena oleminen on mahtavaa. Kolmas ystäväni, jolla on jo lähes aikuiset lapset, sanoo, että vaikka olisi päivän ollut kotiverkkareissa, ennen miehen tuloa kotiin hän meikkaa ja pukeutuu siistimmin. Minä en ole ihan siellä vielä.

Oman pään peli

Viime aikoina kotona on ollut vähän myrskyisää, kai se on vähän kausittaista kaikilla. Tai niin kuvittelen. Ainakin omassa parisuhteessani on sellaisia kestoteemoja, mitkä ärsyttävät. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Alan kuitenkin kallistua uskomaan, että mikäli olen sopeutuva vaimo, niihin kestoärsytyksiin saattaa tulla muutos. Olen aika vakuuttunut, että oma kontrollointini, jääräpäisyyteni ja jokaikiseen asiaan puuttumiseni on hyvin monen ongelman syy ja aiheuttaja. Ja nekin ilmiöt, mihin minulla ei ole vaikutusta, voisin sopeutuvana vaimona sivuuttaa ja antaa olla. Keskittyä enemmän omiin tekemisiini ja asioihini. Näin olen yrittänyt tehdä viimeisen viikon ajan, vaihtelevalla onnistumisprosentilla. Pelini on ollut sellaista suomalaista mm-tason jääkiekkoa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että jo yritykselläni on merkitystä. Mies on tehnyt tosi paljon juttuja ja huomannut asioita, joita itse olen tehnyt. Hän ruokki jopa marsut, ja kuitenkin minä olen se pönttöpää, joka ne tytölle lupasi. Se ei ole välttämättä ihan tavallista. Jään seuraamaan miten tilanne etenee.

Anoppi oli tänään viihdyttämässä prinsessa Paukkumaissia, joten sain tehdä kerrankin kylliksi pihahommia. Työn alla on muurahaispesäksi muuttuneen kasvimaan purku ja uuden aloittaminen. Juhannukseksi ei taida ehtiä perunaa ryytimaaltani, mutta jospa loppuviikolla saisin perunat maahan. Tänään sain pitkästä aikaa tehdä kunnolla kottikärryvalssia, se tuntui mahtavalta. Viime kesä meni vauvamahaa varoessa enkä kantanut mitään painavaa. Nyt minun pitäisi ottaa punkki pois kissan niskasta, voi yäk. Typy kuitenkin nukahti tänään ajoissa ja sain katsoa rauhassa Nashvillen, eli kaikenkaikkiaan loistopäivä. Onko parempaa sarjaa nähty? Se voisi olla parempi vain, jos siinä olisi enemmän pickup-truckseja, mutta se olisi jo liikaa vaadittu.

Sammaloituva kivi

Olen innokas suunnittelemaan reissuja, jotka ovat sitten joskus. Kun ajankohta lähestyy, alan mamistella ja keksiä kaiken maailman syitä, miksi en voikaan lähteä. Ensi viikolla on tyttären kummisedän 40-vuotissynttärit toisella puolella Suomea ja meidän oli tarkoitus yllättää hänet paukahtamalla koko perhe paikalle. Nyt mies joutuukin töihin koko pitkäksi helatorstaiviikonlopuksi. Suunnittelin jo lähteväni typyn kanssa junalla, mutta mitä lähemmäksi 7 tunnin junamatka kaksine junanvaihtoineen tulee, sitä vastahakoisemmin alan suhtautua koko ideaan. Suurin huoleni liittyy kuitenkin syömiseeni (saisinko siellä tarpeeksi maidotonta ja viljatonta ruokaa?) ja sitä kautta maidontuotantooni (entä jos maitoni loppuukin juuri siellä väärällä puolella maata?). Tyttö ei ole aloittanut vielä kiinteitä ja tuntuu, että maidoksi muuttuminen vie kaiken energiani tällä hetkellä.

Nämä ovat minulle ihan todellisia huolia, mutta miehen mielestä ne kuulostavat aika laimeilta tekosyiltä. En voi tulla juhliisi, koska keskityn nyt maidontuotantooni. Yhä vahvemmin minusta alkaa tuntua, etten ole se vierivä kivi, vaan jotain ihan muuta.

Arkea päin

Sunnuntai-ilta, tuo normielämän viikon musta hetki. Kun ajatus hiipii kohti kokonaista työviikkoa, kaikkea tekemätöntä, aikatauluja ja kiirettä. Niin paitsi täällä, kun edessä on kesäinen viikko ilman työn rasitteita, tyhjiä päiviä prinsessa Paukkumaissin aurinkoisessa seurassa ja kalenteri, jonne voi täyttää tapaamisia, taimiostoksia ja muuta mukavaa puuhaa. Kuten "hae tomaatteja kojusta naapuripaikkakunnalta." Miehen isyyslomaviikko alkaa olla valmis ja minusta on ihanaa jäädä kahdestaan taas typyn kanssa. On aika raskasta olla sopeutuva vaimo kellon ympäri, tarvitsen hieman vapaata.

Tänään oli ihana kesäinen päivä. Olen lopultakin ymmärtänyt, että kasvattaakseni typystä ulkoilma- ja puutarhaihmisen, minun täytyy oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa ulkona. Nyt, niin että hänelle jää muistijälki asiasta jo ennen muistoja. Sain tänään ihmeen paljon tehtyä ulkona, tosin sekin on vielä mitättömän vähän suhteessa tarpeeseen. Pojan valmistujaisjuhlat alkavat jo hieman hiertää takaraivossa ja ajatus siitä, että ne vietetään puutarhassamme.

Olen kuitenkin jo suunnitellut juhlia sen verran, että roskat ja likaiset astiat palautetaan vanhoihin emaliämpäreihin ja -pesuvateihin. Maalaisromuromantiikkaa you see. Varasin myös kampaajan itselleni, joten ainakin tukkani on hyvin. Kun elämässä on niin paljon sellaista, mihin en voi vaikuttaa, on parasta vaikuttaa siihen mihin voi. Laittaa tukka nutturalle. 

Lomapäivä

Sopeutuvalla vaimolla ei ole mennyt tänään kovinkaan vahvasti. Hyvää asiaa ei auta, että lähtee miehen kanssa pääkaupunkiseudulle, jossa itse on asunut 20 vuotta ja mies ei. On vaikeaa välttyä neuvomasta esimerkiksi liikenteessä.

Minulla henkilökohtaisesti sen sijaan oli oikein vahva päivä. Mies työnteli vauvaa rattaissa pitkin ravintolapäivän täyttämää Ruttopuistoa, kun itse paistattelin ystävyyden paisteessa brunssilla Krullassa. Se oli ihanaa, kahdenkeskistä aikaa ystäväni kanssa. Olin lähes normaali, paitsi että ystäväni mielestä paremman näköinen kuin aiemmin. Kuulemma säteilen. (Se johtuu vain siitä, että olen niin täynnä onnea ja rakkautta. Ja ehkä siitä, etten voi syödä mitään.) Pystyin puhumaan ihan tavallisista asioista kuten aviomiehistä, ystävän työkuvioista, koulutuksista, yhteisistä tuttavista, kiintymyssuhteista, ruoasta, seksistä ja mistä nyt ihmiset brunssilla puhuvat.

Miehen naispuolinen-bff sanoi minulle talvella, että kesään mennessä helpottaa - tarkoittaen sitä, että mieli ja kroppa palautuvat kyllä vauvahuuruista. Niin se on. Hetkittäinen normaalius on ihanaa. Kuin olisi lomalla omasta muuttuneesta elämästään. Ei sitä muutosta haluaisi pois, ei mistään hinnasta, mutta välillä tuntuu vain niin hyvältä muistaa, millainen oma itse on.

Kahden minuutin ahdistus

Mies teki koko päivän tänään puuhommia isänsä kanssa, he saivat valtavasti aikaiseksi. Mies on ollut siis isyyslomalla tämän viikon. Muina päivinä se on helpottanut minun arkeani, mutta tänään olin tosi tiiviisti typyn kanssa. Koska yritän vielä jatkaa täysimetyksellä, imetystahti on tiuha. Liekani on maksimissaan parin tunnin mittainen, yleensä reilu tunti. Illalla pääsin hetkeksi ulos, lopultakin istuttamaan eilen ostamiani orvokkeja. Kiireellä tietysti, niin että multakokkareita leviää joka paikkaan. Hetkeksi tuli ahdistus siitä, että on niin kiinni. Ettei saa edes rauhassa istuttaa orvokkeja.

Olen ihmetellyt sitä, kuinka hyvin olen kestänyt tämän täydellisen vapauden menetyksen. Olen ollut tosi tiiviisti lapsen kanssa, pisimmillään pari tuntia pois hänen luotaan. Symbioosi on ollut maksimaalinen. Ohimenevä ahdistus tuntui oikeastaan hyvältä, normaalilta. Ehkä omalta osaltani pystyn päästämään myös vähän irti tytöstä jossain kohti, ottamaan omaa tilaa ja antamaan sitä hänelle. On ollut helpottavaa, ettei minulla ole ollut suurta tarvetta omille menoille ja että ystäväni ovat halunneet tavata myös prinsessa Paukkumaissia. Tai ainakin suostuneet tapaamaan.

En halua sanoa ääneen, että odotan imetyksen päättymistä, sillä se tuntuu minusta myös hieman haikealta ajatukselta. Mutta sanon, että joskus vielä tulee aika, jolloin ehdin tehdä vähän pitempään pihatöitä joko yksin tai tytön kanssa. Vielä tulee päivä, jolloin palaan kuoroon ja jatkan juoksemista. Tulee aika, jolloin en enää ole korvaamaton.

Lohdullista

Olin eilen äitikerhossa. Muistatteko ulkoilmaäidin? Hän oli kertsissä myös ja minun faniuteni häntä kohtaan vain kasvaa. Hän luonnollisesti luovuttaa maitoa keskolaan, käyttää luomutuotteita ja kestovaippoja loputtoman ulkoilunsa lisäksi. Hän käyttää myös kestoterveyssiteitä, mikä on mielestäni yli-inhimillistä. Hän tosin myönsi, että hänen vuotonsa on aika niukka. Toivottavasti en kuulosta ilkeältä, sillä hän on minusta oikeasti upea. Kaiken luomu-ekologisuutensa lisäksi hän on ystävällinen, vaatimaton ja kaunis ihminen. Ja laiha, tätä veljentyttöni avomiehen sukukin arvostaisi.

Se, mikä oli lohdullista eilen, oli se, että hän sanoi siskonsa huomanneen hampaan hänen vauvansa suussa. Hän sanoi vähän hämillään; millainen äiti ei huomaa vauvan ensimmäistä hammasta? Täydellinen tai ei, sama syyllisyys häntäkin vaivaa. Yhtä keskeneräisiä äitejä kaikki.

Hänen vauvansa saa tosin enemmän raitista ilmaa kuin minun. Vastapainoksi tarkistin tänään vauvan suun. En löytänyt yhtään hammasta.

Kivisen tien alkumetri

Tänään sitten aloitin sopeutumisen, katso edellinen. Ihan valtavan vahvasti se ei ole vielä lähtenyt liikkeelle, mutta jos edistykseksi lasketaan se, että huomaan muutostarpeeni toistuvasti ja kivuliaasti, niin sitten ollaan oikealla tiellä.

Mies meni aamulla paikallisen kodinkoneliikkeen avajaisiin ostamaan meille (hänelle) kannettavan tietokoneen. Eilen olimme pohtineet, pitäisikö samalla ostaa tulostin vai hankkia vanhaan lasertulostimeen uusi muste. Tulostin on vanha ja halpa ja vähän ruttaa paperia. Ekologisen omantunnonpistoksen vuoksi olimme sopineet, että hankimme siihen uuden musteen. Aamulla mies jonottaa avajaishelvetissä ja soittaa lukemattomia kertoja minulle, joka nukun tyttö kainalossani. Lopulta kun herään, soitan takaisin ja tavoitan hänet kassajonosta läppärin ja laitteen kanssa, jolla luetaan viivakoodi laskuista. (Meillä on kaikki laskut e-laskuina.) Sopeutumiseen kuuluu, ettei saisi neuvoa. Mies on kykenevä tekemään omat päätöksensä ja toimii aina viisaasti. En ihan pystynyt sopeutumaan. Minun olisi pitänyt sanoa, että haluan mieluummin tulostimen kuin lähes samanhintaisen viivakoodi-turhakkeen. Sen sijaan sanoin, että mahtaako se olla vähän turha, kun ei meille juuri tule sellaisia laskuja. Tässä ei nyt sinänsä ole vielä katastrofin aineksia ja myöhemmin pyysin anteeksi, että puutuin hänen ostoksiinsa. Surullista minusta oli kuitenkin se, ettei mies uskaltanut ostaa tulostinsa, koska asia olisi kuitenkin  minun mielestäni mennyt pieleen. Nyt kun hän ei ostanut, minua harmitti, ettei hän ostanut. Jos hän olisi ostanut, olisin sanonut, että meidänhän piti ostaa vanhaan uusi muste. Koko jutussa ei edes ole kyse miehen toiminnasta, vaan siitä, etten itse pysty päättämään asiaa. Jos miehelläni olisi vapaat kädet toimia ilman pelkoa minun kritiikistäni, meillä olisi nyt uusi tulostin, jonka tarvitsemme.

Ja mahdollisesti turhake viivakoodien lukemista varten.

Sopeutuva vaimo

Olin eilen kirjastossa viettämässä omaa aikaa ja keräsin kassillisen kirjoja, leffan ja levyjä mukaani. Minun voi ehkä aistia elävän aviollista ja kasvatuksellista kasvuvaihetta, sillä mukaani tarttui muutama aihealueen opus sekä tietysti pari pakollista leivontakirjaa. (Pojan valmistujaisjuhla lähestyy.)

Yhden kirjoista olen lukenut aiemminkin, Laura Doylen Heikko, vahva vaimo. Aion ottaa kirjan opit käyttööni ja tulen tarvitsemaan paljon tukea tässä projektissa. Doylen näkemyksen mukaan avioliiton harmonia ja onni löytyy siitä, että vaimo lopettaa miehensä ja yhteisen elämän kontrolloinnin ja arvostelun. Vaimo lopettaa neuvomisen, arvostelun ja aloittaa miehensä kritiikittömän kunnioittamisen ja luottamisen tämän kykyihin huolehtia perheestään. Lopputuloksena on aviomies, joka huolehtii perheensä hyvinvoinnista ja vaimonsa kaikista tarpeista. Tunnistan itseni, paitsi neuvonnan saralla myös arvostelussa. Kerron miehelle, mitä hänen tulee tehdä ja miten. Sen sijaan minun pitäisi kertoa hänelle mitä minä haluan (ei kuitenkaan sitä, miten mies toimii, jotta saan haluamani asiat) ja keskittyä huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani. Laura Doylen mukaan pitäisi tehdä kaksi listaa; toinen asioista, joista minun tulee hyvä olo, vaikka en erityisemmin pidä asioiden tekemisestä ja toinen lista asioista, jotka tuottavat minulle pelkkää iloa. Molemmilta listoilta pitäisi joka päivä tehdä 2-3 asiaa, jotka tuottavat minulle hyvää oloa. Yksi syy jatkuvaan kriittisyyteen muita kohtaan on se, että tinkii omaa hyvinvointiaan lisäävistä asioista. Kun voi hyvin omissa nahoissaan, jaksaa paremmin arvostaa muita ihmisiä.

Miten vaimo sitten sopeutuu, kuten kirjan termi kuuluu? Vaimo lakkaa neuvomasta ja ohjailemasta miestä, aloittaa miehen kuuntelun ja vastaa "aivan niin", vaikka mielessä olisi pari muutakin ajatusta. Vaimo ei neuvo miestä enää ruoanlaitossa, lapsen hoitamisessa, pihatöissä, autolla ajamisessa tai rahan käytössä. Vaimo ei enää osta miehensä vaatteita tai valitse niitä ulos lähtiessä. Vaimo ei puutu miehen käyttämään hammastahnaan. (Auts, mistä Laura Doyle voi tietää....) Aloitetaan näillä. Miehen tapa tehdä asioita on oikea ja hyvä. Mies on se sama osaava ja taitava mies, jonka kanssa nainen on mennyt naimisiin. Sillä olisihan aika kummallista, että vaimo olisi valinnut itseään huonomman miehen?

Tulen raportoimaan kuinka tämä projekti edistyy. Jos kukaan vain haluaa liittyä hankkeeseen omassa parisuhteessaan, niin please do.Tiivistetty ilmaisuni ei tee oikeutta kirjalle, kannattaa lukea se. Oikeasti se vaikuttaa järkevältä ja toimivalta, vaikka olen vielä järkytyksen tilassa. Tavoitteeni on kuitenkin harmonia ja läheisyys avioliitossa, ja ennenkaikkea omasta (inhottavasta) kontrolloinnistani eroon pääseminen.

Viimeinen kommentti tästä aiheesta

Vielä äitienpäiväpohdinta, viimeinen sellainen. Sitten lopetan tämän aiheen pakkomielteisen vatvomisen. Tiedättekö, mikä on lapsettomalle ärsyttävintä äitienpäivissä? Äiti-ystävien säälivät kommentit facebookissa siitä, miten lapsettomien lauantai on ennen äitienpäivää, miten ei kaikilla ole onnea saada lapsia ja miten tämä on monille vuoden vaikein päivä. Muiden äitiys ei ollut minulta koskaan pois, ei silloinkaan kun vihasin äitienpäivää ja surin sitä, ettei minulle näyttänyt olevan mahdollista saada omaa, biologista lasta. Mutta noita empatiakommentteja oikeasti vihasin. Ne hieroivat kakkavaipan suoraan naamaani, vaikka ne oli tarkoitettu hyvällä. Vaikka joku kolmen lapsen äiti uhraa lapsettomalle ajatuksen ja hieman sääliä kesken oman juhlapäivänsä, puntit eivät mene tasan. Annetaan siis olla ihan tasaraha.

Vähän kuin laihojen päivänä laihat kommentoisivat, että on se niin surullista kun on paljon tosi läskejä, jotka eivät saa koskaan kokea tällaista laihuutta.

Juhlien jälkeen

Ihana kotiinpaluu ja arki. Viikonloppu oli täynnä hauskoja juhlia ja tapaamisia, ja eilen lähdimme vielä laivalle. Laivalla keksin täydelliset olosuhteet lapsivuodeaikaa ajatellen. Iso pehmeä sänky muhkeine tyynyineen, ikkunallinen hytti jossa tv, ja ikkunan takana vaihtuva merimaisema. Buffetillinen valmiita ruokia sopivin väliajoin. Mikäli tulen vielä uudelleen raskaaksi, ottaisin tämän kiitos. Kolmeksi ensimmäiseksi kuukaudeksi sektion jälkeen.

Ensimmäinen äitienpäivä oli ihana. Mies hemmotteli minua urakalla. Moni läheiseni näki vaivaa tavoittaakseni minut ja onnitellakseen, se tuntui kivalta. Huvittavaa kuitenkin oli, että äiti ei voinut onnitella minua. Soitin hänelle eilen aamupäivällä ja toivotin hyvää äitienpäivää. Hän sanoi: kiitos. (Ei kiitos samoin.) Vähän happamasti hän kyseli, kuinka omani on sujunut. Kerroin saaneeni kivoja lahjoja ja aamiaisen sänkyyn. Isä huuteli hänen takaansa onnitteluja, koska oli ensimmäiseni. Äiti kysyi; kuulitko mitä isä sanoi? Hän ei voinut edes toistaa isän sanoja. En jaksanut loukkaantua, mutta se oli minusta koomista ja mielenkiintoistakin. Jostain syystä, mitä en ihan täysin vielä ole hahmottanut, minun äitiyteni on äidiltäni pois. Sen sijaan, että se yhdistäisi meitä sukupolvien ketjuna tai tyttärien äiteinä, se on uhka hänelle. Minun suhteeni omaan lapseeni on hänelle jotenkin vastenmielinen asia. Kiinnitin asiaan huomiota jo pääsiäisenä, pariin kommenttiin. Äiti halusi antaa tyttärelleni rahaa, mahdollisia hankintoja varten. Vauvalle hän sanoi kuitenkin useampaan otteeseen, että me tulemme huijaamaan rahat häneltä omaan käyttöömme. Se oli äidistä hauska vitsi. Toinen tilanne oli, kun pesin vauvan pyllyä, ja menin näyttämään vanhemmilleni, kuinka täydellisen kaunis hän on alastomana. (Onko kauniimpaa maailmassa, kuin vauvojen pienet, pehmeät pyllyt?) Äiti ei juuri ihastellut, vaan sanoi sanoi vauvalle minun olevan typerä, kun näytän häntä alastomana. Nämä kommentit vain vahvistivat sopimustamme miehen kanssa, ettei tyttäremme ole sekuntiakaan kahdestaan valvomatta äitini seurassa. Näillä jutuillaan, jotka hän sanoi hymy huulillaan, kuin vitseinä, hän ikäänkuin pyrki luomaan suhdetta lapseeni ohi minun, vähätellen tai mitätöiden minut pois.

Äidillä ei ole merkitystä, ei enää, jotta surisin näitä juttuja. Outoja ja kummallisia ne minusta ovat ja jollain perverssillä tavalla kiinnostavia. Miksi ihminen käyttäytyy noin? Miksi äidin suvussa on kummallinen viha omia tyttäriä kohtaan? Äidin siskolla on myös tytär. Serkkuni äitiään kohtaan hakema lähestymiskielto päättyi juuri vuodenvaihteessa. Äidinäitini on ollut kuulemma lempeä ja hyvä ihminen, olen ymmärtänyt hänen olleen hyvä äiti. Miksi hänen tyttärensä vihaavat omia tyttäriään? Minä en vihaa, se kirous katkeaa minuun. Olen koko elämäni ajan tehnyt erilaisia valintoja kuin äitini, siksi en edes pelkää tätä. Olen lopettanut päihteiden käytön, koska ne tuhosivat elämääni. Tänä vuonna tulee täyteen 14 vuotta raittiutta. Olen käynyt pitkän ja raskaan terapian, jotta pystyisin olemaan erilainen. Minä rakastan tytärtäni, hän on kaunis ja ihana. Olen niin ylpeä hänestä. Laivalla tajusin ensimmäistä kertaa myös sen, miksi ihmiset matkustavat lastensa kanssa. Koska he haluavat viettää aikaa juuri omien lastensa kanssa. Koska se on mukavaa. Koska on maailman hauskinta matkustaa juuri oman lapsen kanssa.  

Olin aina luullut, että ihmiset matkustavat lastensa kanssa vain, koska he eivät saa lapsiaan minnekään hoitoon.

Vanhaa ystävyyttä

Huomenna ajelemme heti aamusta parinsadan kilometrin päähän ystäväni 40-vuotissynttäreitä juhlimaan. Tai ne juhlat alkavat vasta kolmelta, tapaamme Maijaa ennen sitä. Päädyimme treffaamaan hänen kotipaikkakuntansa paikallisessa ostoskeskuksessa välttääksemme aikamiespoika Pekon dramaattisen sisäntulon kesken iloisen family re-unionin. Muistan kyllä ex-poikaystäväni hankalan luonteen, jota edes sähköshokkihoidot eivät ole vuosien mittaan tasoittaneet. Pääasia on, että tapaamme ja Maija tapaa tyttäreni ensimmäistä kertaa livenä. Kyyneleiltä tuskin vältyttäneen.

Tein äsken valtavan tripla-tiramisun jääkaappiin maustumaan, ystäväni toivoi lahjaksi tarjottavia juhliinsa. Olen vähän huonosti varautunut omalta osaltani, sillä tuota misua en voi vehnän ja maidon vuoksi syödä. On välillä stressaavaa mennä paikkoihin, joissa syödään, sillä minulla pitää melkein aina olla omat eväät. Pääsiäisenä oli ihana poikkeus, kun olimme kummipojan perheen luona. Kummipojan äiti on tismalleen samalla ruokavaliolla kuin minäkin suolisto-ongelmiensa vuoksi, ja kahvipöytä oli pullollaan herkkuja, jotka kävivät minullekin. Payback time koittaa heinäkuussa, kun he tulevat meille kesälomareissulle. Minulla on muutama viljaton-maidoton yllätys takataskussa häntä odottamassa. Toissapäivänä tein jumalaisen ihanan taateli-suklaakakun. Se oli niin hyvää, että pakastimen ovi on käynyt tiuhaan, vaikka yritin sen piilottaa itseltäni.

Se, mitä tänään oikeastaan mietin oli, että missä välissä elämä hujahti näin ja meistä tuli keski-ikäisiä? Tämä on mahtava ikä, en tarkoita sitä. Tuntuu vain, että hetki sitten olimme huomenna juhlivan ystäväni kanssa päiväkodin keinuissa ja joimme maitoa lasipulloista seurakunnan päiväkerhossa. Elämä menee niin nopeasti. Onneksi nämä päivät ovat niin onnellisia ja yritän pysähtyä jokaiseen ihmeelliseen hetkeen, jonka olen tytön kanssa kotona. Ei se mikään salaisuus ole, kai. Olen onnellisempi kuin koskaan. Vaikka kuolisin huomenna, tämä on ollut mahtava reissu. En kyllä ajatellut kuolla, vaan elää ainakin seuraavat 40 vuotta. Jestas, että sekin menee nopeasti.

Ensimmäinen

Juttelin isän kanssa eilen. Kerroin, että lähetin lapselta äidilleni, hänen mummilleen, äitienpäiväkortin. En ajatellut muistaa muuten. Äiti ei ole vieläkään kiittänyt tai mitenkään noteerannut lähettämääni syntymäpäivälahjaansa helmikuussa. Se on luultavasti avaamatta jossain. En sanonut, ettei äiti mielestäni ansaitse muuta kuin kortin. Kai jokainen äiti sentään kortin ansaitsee. Sen sanoin, ettei kulunut vuosi ole mielestäni vahvin äitini äitiyden saralla. Äiti katkaisi välinsä minuun vauvani ollessa kaksiviikkoinen, syytä en tiedä. Ennen pääsiäistä hän oli yhteyksissä, mutta olen ollut aika cool. Veljeni hän on hylännyt täysin. Kyllä minä tiedän, ettei hän ole terve. Vituttaa silti.

Miltä tuntuu olla äiti, jonka lapset eivät muista äitienpäivänä? Millaista on, kun ei ole suhdetta omiin lapsiin? Onko se rankempaa kuin olla suhteen toisessa päässä, äidittömänä lapsena?

Isä sanoi jotain tosi olennaista. "Tänä vuonna sulla on oma äitienpäivä, ensimmäinen." Niin on ja se on ihanaa. Mies lupasi tuoda aamupalan sänkyyn ja antaa minun nukkua pitempään. Kaikkein ihaninta on olla äiti. On maailman parasta olla äiti ja rakastaa omaa lasta niin, että sydän on haljeta. Ja nähdä, miten se pieni mittarimato rakastaa takaisin. Nyt jo. Tämä on maailman suurin onni ja se on tapahtunut minulle.

Erokriisi

Juu, ei ole oma. Kriisiyttää muiden erot. Lähipiirissä on meneillään kaksi avioeroa pitkien liittojen ja lukuisten lasten jälkeen. Minähän olen henkilökohtaisesti varsin taitava paitsi eroamaan tyylikkäästi ja niin, ettei astiat mene rikki, myös hyväksymään muiden erot. Minusta se on jokaisen oma asia. Jokaisella on vain yksi elämä ja jos se siinä parisuhteessa on ihan syvältä, niin kannattaa nostaa kytkintä. Koska omat kytkinasetukseni ovat aiemmin olleet hivenen löysässä (syytän siitä tietysti vanhempieni kurjaa parisuhdehelvettiä jo vuodesta 1963), tiedän myös sen, ettei ruoho aina ole parempaa aidan takana.

Asiaan. Olen miettinyt muutamaa kysymystä liittyen muiden eroihin. Miksi täytyy aloittaa uusi suhde viikko omasta poismuutosta ja vielä jumalattoman symbioottisesti? Niin että lakkaa olemasta oma yksilönsä ja muuttuu välittömästi me-henkilöksi, vaikka juuri on 20 vuotta ollut me ihan toisen kanssa? (No joo, ehkä jonkinlaista kyvyttömyyttä yksinolemisen saralla. Ärsyttää, kun ei itse tajuta.) Ja tehtyään näin, ei ymmärretä, miksi muilla ihmisillä on vielä (muutama viikko avioerosta) sulattamista siinä, eivätkä ole penteleet vielä valmiita ottamaan avosylin vastaan uutta puolisoa, joka EI toim.huom. OLLUT eron syy, sillä suhde alkoi vasta viikko eron jälkeen. Ja jos ystävä (minä) toteaa, että ihmiset vaan tarvii aikaa muuttuneiden asianhaarojen hyväksymiseen eikä se ole millään tavalla henkilökohtaista uutta puolisoa kohtaan ja että kannattaa antaa vaan vähän aikaa, niin vedetään herne nenään. Eikö tämä nyt ole ihan selvä asia kaikille, mitä? Tunnen itseni idiootiksi kertoessani, ettei uusperheeksi kasveta muutamassa viikossa ja että oma suruaikansa vaan tarvitaan eron jälkeen. Ei elämästä toiseen voi siirtyä tuosta vaan.

Mikä sitten on kohtuullinen suruaika ja kuinka kovasti saa surra muiden eroja? Saako oikeasti eron vuoksi hylätä oman lapsensa (viittaan taas vanhempiini) ja mistä kertoo, että sukulaisen ero sekoittaa omankin elämän ihan kokonaan. Että on niin rankkaa. Ja tulee aina ja iankaiken olemaan. Toisten avioero järkyttää hivenen omaakin mukavuusaluetta. Puolia joudutaan jakamaan, vaikka ei haluaisi ja käytäntöjä menee uusiksi. Juhlat ovat tikkuisia hetken aikaa, ketä kutsutaan ja ketä ei? Miten verkostot muodostuvat taas uudestaan. On surullista, että ihmiset eroavat. Mutta jotain rajaa kuitenkin, please. Elämä muuttuu. Elämä jatkuu. Elämä menee eteenpäin. Vuosien riitelyn tilalle voikin tulla jotain uutta ja onnellista. Ihmiset kasvavat.

Tai sitten eivät. Viimeinen kiukkukohtani koskee sitä, etten tiedä voimmeko mennä lauantaina Maijalle koska hänen poikansa, ex-poikaystäväni, on vieläkin vähän vereslihalla erostamme. Vastahan siitä on 18 vuotta.

Ulkoilmaäiti

Olen haaveillut siitä, kuinka minusta tulee sporttinen, retkeilevä äiti. Sellainen partionjohtaja-tyyppi, joka vie lapsensa harva se päivä metsäretkille reppu eväitä pullollaan. Kyllä ei maistu sisällä näin hyvälle!

Katselin uuden äitikerho-facekaverini kuvia. Hän on sellainen äiti. Arkihaasteissa on joka päivä lintutorneja, luontopolkuja, pururataa ja lintujen kevätmuuton seurantaa. Mies viikon työmatkalla, joten vauva rintareppuun ja bongaamaan.

Minun vauvani bongasi tänään Emmerdalen sohvalta sekä aamupäivällä että illalla. Siinä välillä hän pääsi sitteriin ja lattialle tuhtaamaan. Olen ihmetellyt, miksi vauva ei oikein viihdy pihalla kanssani. Ehkä hänet pitäisi joskus oikein viedä sinne ulkoilmaan.

Maailman paras maa olla äiti

Kerrankin täytyy olla samaa mieltä uutisten kanssa. Suomi on tutkimuksen mukaan maailman paras maa olla äiti. Amerikkalainen serkkuni sai pojan joulun alla ja viime viikolla hänen äitinsä kertoi serkkuni palanneen töihin opettajaksi. Mutta heillä on tosi ihana lastenhoitaja kuulemma. Amerikkalainen äitiysloma kestää nelisen kuukautta. Minua melkein nolotti kertoa, kuinka pitkään saan olla kotona kunnollista korvausta vastaan.

Olen miettinyt näin äitienpäivän alla, että olen kyllä parempi äiti kuin vaimo. Kaikki energiani ja mielenkiintoni kohdistuu prinsessa Paukkumaissiin. Minun täytyy tehdä asialle jotain. Uskoisin, että rakkaus lapseen on asemoitavissa myös kiinnostukseksi puolisoon. Paras lahja, mitä voin antaa lapselleni, on varmistaa, että pysymme ydinperheenä. Uusperhelaskurini näyttää reilua viittä jäljelläolevaa vuotta enkä aio saada siihen lisää aikaa.

Ihan mahtavaa, sain vauvan nukahtamaan kehtoon vieressäni työhuoneessa. Hän nukahtaa yleensä vain syliin. 1800-luvulta oleva kehto teki tehtävänsä ja rinsrenssa nukkuu vaaleanpunaisia unia peittokasan keskellä. Vauva on saanut lahjaksi ihan mielettömän hienoja peittoja ja huopia. Käsintehtyjä tilkkutöitä, neljä erilaista. Virkatun vauvapeiton kummitädiltä jo sairaalaan. Silkinpehmeitä amerikkalaisia babyblanketeja. Ei ihme, että hän nukkuu kuin poutapilvessä. Paras unilaulu hänelle on viime aikoina ollut Amazing Grace. Toinen toimiva on Oon äiti pieni lintu vain, mutta muistan siitä harmillisen vähän sanoja. Alkuun aloin aina itkeä, kun lauloin sitä. Se muistuttaa kaikista lapsettomista vuosista ja siitä, kuinka varma olin, etten koskaan saa nukuttaa omaa lastani. Nuku nuku nurmilintu ei toimi ollenkaan, tyttö alkaa nauraa ääneen. Hän ei ilmeisesti ole mikään västäräkki eikä väsy käskystä.

Viikonloppu oli aika ihmeellinen siitäkin, että katsoimme pitkästä aikaa elokuvia ja luin kirjan. Molemmat ovat lempipuuhaani. Katsoimme 100-vuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi ja Leijonasydän-elokuvat. Perjantaina sain tilaamaani Taivaslaulu-kirjan ja luin sen siltä istumalta. Pauliina Rauhala kirjoittaa tosi kauniisti.

"Kun katson lapseni kasvua, voin kuulla kohinaa. Vaikka lapsi on minussa kiinni, kuin pahka koivussa, en voi olla tuntematta ylpeyttä: koivunmahlani kasvattaa hänet vahvaksi ja terveeksi. Minun diplomityöni on tehty, kun läpikuultavista sormista tulee pulleita herneenpalkoja ja ohuet linnunjalat muuttuvat leivinliinan alla kohonneiksi vehnäpitkoiksi. Minun väitöskirjani on valmis, kun imukuppisuu herahtaa hampaattomaan nauruun ja silmiin syttyvät auringonkukat. Ja kun rakastava katseeni on ympäröinyt pienen ihmisen niin kokonaiseksi, ettei hän ikinä täysin katoa, minä niiaan ja kumarran ja Jumala taputtaa taivaassa. "

ÄitiysLoma

Eilen maanantaiaamua ajatellessa tuntui todella mahtavalta; taas alkaa uusi viikko, eikä minun tarvitse mennä töihin. Tykkään työstäni, työkavereista ja asiakkaistakin, mutta minusta on mahtavaa olla kotona. Kuin joka viikko loma vain jatkuisi ja jatkuisi. Maanantaiaamun kunniaksi nukuimme prinsessa Paukkumaissin kanssa kymmeneen asti. I rest my case.

Ja joo, onhan toiset viikot vähän tylsiäkin ja päivät välillä pitkiä. Mutta nyt tyttö on voinut paremmin ja meillä on vaan niin kivaa yhdessä.

 Olen vetänyt johtopäätökseni viikonlopun vieraista. Uskon veljentyttöni tuntevan heidät niin hyvin, että osaa arvioida heidän motivaatioitaan. Olen tullut siihen tulokseen, että me olemme sopivasti. Olemme oikeaan suuntaan, mutta emme liikaa. He ovat jollain tavalla surullisia ihmisiä, sillä ulkoisilla asioilla on heille kohtuuttoman suuri merkitys (kuten omaisuudella, tittelillä ja painolla). Minua edelleen huvittaa kyllä tuo laihuus. Me olemme siinä mielessä uskottava yleisö, että meillä on vähän kaikkea, mutta emme ole liikaa, jotta he näyttäisivät huonoilta rinnallamme. Siinä se on, arvoitus ratkaistu. Olemme riittävän uskottavia, riittävän hyviä, mutta emme liikaa. Sovimme heidän kuvaansa taustalle, statisteiksi. Kuten veljentyttöni sanoo: "Pidän mielelläni heihin etäisen kohteliaat välit. "  Etäisen kohtelias on hyvä.

Kolmen euron kampaus ja muuta kummallista

Tuntuu kuin olisi ollut pitkällä lomalla ja jo kaipaa arkea. Kaipaan ainakin paluuta sokerittomaan ja herkuttomaan väliaikaan ennen seuraavia juhlia, siis jo ensi viikonloppuna. Minä en näemmä kykene minkäänlaiseen kohtuuteen; herkkujen puputus on ihan jatkuvaa, kun sille tielle lähtee.

Veljentytön appivanhemmat ja heidän tyttärensä avomiehensä kanssa olivat siis eilen brunssilla. Sitä ennen kävin pikaisesti naapurissa kampaajalla siistimässä otsahiukseni. Kampaaja on ihana ja taitava, ja meillä on samanlainen huumori, mikä ei tällä seudulla ole ihan tavallista. Hän on lisäksi tosi edullinen, siistimisoperaatio kustansi kokonaiset kolme euroa.

Vaikka veljentytön avomiehen perheellä ei ole minulle suurta merkitystä, jostain syystä jännitin heidän tuloaan kovasti. He vaikuttivat pitävän kodistamme, kehuivat ruokia ja leivonnaisia, juttelivat mukavia. Meillä oli oikeasti ihan hauskaa. Mysteeri ei silti selvinnyt minulle, mitä he meissä näkevät? Toistan siis edelleen, en ole kuullut koskaan heidän pitävän kenestäkään. Me emme ole valtavan koulutettuja, emme erityisen varakkaita, emme edes laihoja tai häikäisevän kauniita ihmisiä. Olemme kovin keski-ikäisiä, keskinkertaisia ja keskiluokkaisia. Minun lapsuudenperheeni ei ole mitenkään hyvämaineinen, johtuen kummallisesta äidistäni, ja sen he tietysti tietävät. Vaikka kuinka olin epäluuloinen ja mietin heidän motiivejaan, he vain vaikuttivat olevan ystävällisiä ja viihtyvän meillä.

Laitoin tosin tänään veljentytölle viestiä aiheesta. Ehkä hän tietää heidän todelliset ajatuksensa tai mikäli he olivat vilpittömiä, syyn siihen. Mistä syystä me kelpaisimme heidän tarkan seulansa läpi? Että voi joku ajatus vaivata.

Mysteeribrunssi

Arkipäivä juhlan ja viikonlopun välissä, mies vapaalla tänään. Lihakauppaan ja ruokakauppaan, siivousta ja kotitöitä. Veljentyttöni appivanhemmat tulevat huomenna brunssille. He ovat valikoivia ihmisiä eivätkä yleensä pidä kenestäkään. Jostain syystä he ovat meille tosi ystävällisiä. Veljentytön anoppi oli kutonut vauvalle ihanan silkkialpakkaneuletakin. Kiitin lämpimästi ja pyysin heitä poikkeamaan, kun liikkuvat meidän suunnallamme Suomea. Vappuna ollaan tulossa, veljentytön appiukko sanoi. Tilanteesta ei oikein ollut muuta ulospääsyä, kuin kutsua heidät sitten heti vapun jälkeen meille. Minulle on suuri mysteeri, miksi he pitävät meistä. Meidät on kutsuttu heille tyttären lakkiaisiin, mökille grillaamaan ja saunomaan. He eivät harrasta lahjoja perheessään lainkaan, mutta tiedän, että vauvamme muistamista on mietitty tarkkaan ja pitkään. (Muistan häkellyksen, minkä mökkituliaiseni aiheutti. Se oli kuin kuuma peruna. Pentikin pyyheliinat.) Meillä on paljon tuttavia ja ystäviä ja ihmisiä käy meillä usein, se on mukavaa. Mielelläni myös viihdytän veljentytön läheisiä, jos siitä olisi hänelle myös jotain iloa. Mutta miksi me olemme hyväksyttyjen listalla? Se kysymys vaivaa minua.

No, huomenna heille selviää, ettemme ole erityisen rikkaita ja vain keskinkertaisesti koulutettujakin.

Ylioppilas Larvanto ja rauhallinen vappu

Ihana vappu takana. Ystäväpariskunta oli yökylässä ja oli niin mukavaa! Minua häiritsi vain oma kyvyttömyyteni puhua mistään muusta kuin vauvasta. Se on sietämätöntä. He ovat lapseton pariskunta, mutta suhtautuvat minuun kärsivällisesti ja vauvaan ihanasti. Tosin typy olikin ihan loistava emäntä, nukkui pitkän yön ja monet pienet päikkärit, seurusteli ruokapöydässä ja oli kaikin puolin ihana ja hurmaava.

Ystävämme ovat helppoja ja mutkattomia ihmisiä, joiden kanssa on ihana olla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän arvostaa helppoutta ja mutkattomuutta ihmissuhteissa. Ei riitelyä tai kiukuttelua, ei draamoja. Hyvää yhdessä laitettua ruokaa, vanhoja ja uusia vitsejä, naurua ja hyvää tuulta. Yhteisiä muistoja jo monen yhdessä vietetyn juhlapyhän ajalta. Kuten se vappu, kun menimme hiihtokeskukseen pienelle paikkakunnalle kuuntelemaan toisen ystäväni keikkaa. Mennessämme meillä kaikilla oli ylioppilaslakit päässä, mutta kun huomasimme erottuvamme valkoiset lakit loistaen muusta yleisöstä, lakit hävisivät nopeasti laukkuihin. Vaan ei ystäväpariskunnan miehen, joka sai pysyväislempinimekseen ylioppilas Larvannon. Sitkeästi hän juhli ylioppilaslakki loistaen pilkkuun saakka, ainoana koko paikassa. Edelleen hän muistaa ylpeillä rohkeudellaan erottua porukasta, silloinkin kun saa osakseen katseita tai ihmetystä.

Ystävyys on elämän suola. Kiitän mukavista ihmisistä, joiden ympäröimänä lapseni saa kasvaa. Turvallisista, mukavista ja hauskoista ihmisistä. Lisäksi kiitän elämää mutakakusta. Mitä olisi vappu tai muu juhla ilman mutakakkuövereitä?