Ohuesti kirpaisee

Ihan pikkuisen ja ohuesti kirpaisee nuo googlen kalenterin muistutukset siitä, että minun pitäisi istua nyt lennolla kohti New Yorkia. Sanon sen silläkin uhalla, että vaikutan itsekkäältä möyhöltä, joka suree vain oman kuluttavan elintapansa kohtaamia vastoinkäymisiä, millä ei ole mitään merkitystä verrattuna koko ihmiskuntaa kohdanneeseen kriisiin.

Sanon silti. God bless New York näinä aikoina. Rakas, ihana New York. Pienet dinerit. Pilvenpiirtäjät. Times Square. Muistot rakkaista ihmisistä siellä. Carnegie Hall. Vapaudenpatsas. Ellis Island. Korviini kuuluvat äänet, puheiden aksentti. Tunne siitä, että olen kotona. Ystävän seurassa. Toivottavasti nähdään heinäkuussa.

Päiviä, hetkiä

Muistan lopun elämääni, miltä hän näyttää siinä hetkessä suuressa villapaidassaan ja pipo päässään. Kauniilta nuorelta ihmiseltä, haavoittuvalta. Kysyvältä. Vaikka olen lukemattomia kertoja jättänyt lapseni hänelle hoitoon, tämä kerta on erilainen. Hän ei ole enää pelkästään lapseni perhepäivähoitaja. Hän on lapselle nimetty aikuinen, joka miehensä kanssa pitää hänestä huolta, ellemme me vanhemmat pysty sitä tekemään. Lapsi on innoissaan, hän on saamassa yhden kummitädin lisää häntä rakastavien aikuisten joukkoon. Aikuisen, joka on hänelle jo tuttu ja rakas, ja vastannut hänen päivittäisestä arjestaan jo kolmevuotiaasta.

Meille aikuisille tilanne on ollut mullistavampi, se on laittanut meidät käymään kipeitä keskusteluja ja avaamaan sydämemme ja elämämme eri tavalla kuin aiemmin. Olen järjettömän kiitollinen siitä, että he avaavat sydämensä ja elämänsä Maissille uudella tavalla ja uudessa roolissa. Mikäli selviämme tästä hyökyaallosta elossa, he ottavat paikkansa meidän elämässämme myös.

Olen paljon miettinyt prinsessa Paukkumaissin kastejuhlaa. Katsomme usein kuvia juhlasta, kummeista ja varavanhemmista. Isomammasta, joka ei enää ole kanssamme. Tänään kuuntelin jumalanpalvelusta vihkikirkostamme ja loppuvirtenä oli Maissin kastevirsi Päivä vain ja hetki kerrallaan. Minulle lohdullinen ajatus on se, miten Jumala tietää meidän polkumme ja kaikessa on joku hyvä suunnitelma. Olisin halunnut Maissille kuusi kummia, mutta viisi oikeaa henkilöä loksahti silloin kohdalleen. Kuudes paikka jäikin odottamaan ihmistä, jota emme silloin vielä tunteneet.

Itken vähän, kun olen jättänyt tyttären hänelle ja menen hoitamaan mummin kauppa-asioita. Vihaan tätä tilannetta hetkittäin, jatkuvaa luopumisen opettelua, epävarmuutta. Ikään kuin luopuminen ja epävarmuus ei olisi osa elämää aina, nyt se vain tuntuu niin konkreettiselta. Mies on riskiryhmää ja omat keuhkoni sanovat sopimuksen irti joka flunssassa. Joudumme käymään töissä ja kohtaamaan ihmisiä. Ihan pienellä virusjoukolla ei tosin kannata tulla minua haastamaan. En ole kaatunut vaikeaan masennukseen tai nujertunut mahdottomiin tilanteisiin, ihmissuhteisiin tai työkuvioihin. Tappelen vastaan niin kauan kuin voin. Silti minua rauhoittaa ajatus, että tyttärestäni huolehtivat tarvittaessa kultaiset, lämpimät ja turvalliset ihmiset, jotka rakastavat häntä, luontoa, lemmikkejään, saunaa, fikaa ja hyggeä.

Uusitavallinen

Saako olla jo kyllästynyt uuteen tavalliseen? Etätyöhön? Lisääntyneeseen aikaan perheen kanssa?
Siihen, että täytyy miettiä kuka huolehtii lapsesta, jos minä en kykene. Lohtusyömiseen ja loputtomaan leipomiseen. Siihen, ettei ole muuta paikkaa minne mennä, kuin metsä.

No, jos jotain positiivista ajattelee, niin lapsi vaikuttaa vielä olevan innoissaan asiasta. Hän menee mielellään metsään, rakastaa leipomista ja lohturuokia. Hän on kotihiiri ja haluaa viettää aikaa kanssani.

On käsittämätöntä, kuten kriisissä aina, miten hetkessä ja nopeasti asiat ja todellisuus voivat muuttua. Miten viikkojen takaiset tv-kuvaukset ihmisyleisöistä näyttävät retroilta. Ne ovat ajalta ennen, kun vielä sai kokoontua. Viikonloppuna katsoimme ylen livemusiikki-lähetyksiä ja jostain syystä muusikot muistuttivat minua orkesterista, joka soitti Titanicin kannella virttä. Välillä tekisi mieli vain kirkua ja juosta ympyrää paniikissa. Onneksi se menee ohi. Onneksi pääsen huomenna ja ylihuomenna käymään toimistolla. Tänään pysyin kotona, kun siellä oli muita ihmisiä.

Ystävät Amerikassa olivat kanssamme eilen whatsappin kautta. He laittoivat aamupalaa samalla kuin me illallista. He arvelivat, että tulevat ulos kotieristyksestään lihavina alkoholisteina. Eivät taida olla ainoita.

Edit: Anteeksi mariseva tulokulmani tilanteeseen. Näen myös orastavaa komiikkaa kaikessa. Ja surua. Ja toisaalta pysyn nahoissani enkä juokse juokse ympyrää kirkuen, kuin hetkittäin mielessäni. Miten te muut jakselette? 

Globaali sielunmaiseman muutos

Elämme kyllä kiinnostavia aikoja, pakko todeta. Maailma on mullistuksen kourissa. Eilen tuli uutinen, mitä olin jo pelännyt; lennot Yhdysvaltoihin peruttiin. Toisaalta olin murehtinut ja pähkäillyt lähtöäni, sillä olin menossa pariksi viikoksi New Yorkiin ja sieltä lähes 80-vuotiaan serkkuni luokse Wisconsiniin. Pelkäsin vieväni hänelle ikäviä tuliaisia. Pandemian alla on pientä yksilön matkasuunnitelmien muutokset, mutta olemme niin tottuneita elämäämme näin. Asiat ovat yleensä aika helppoja ja sujuvat suunnitelmien mukaan. Kaupasta saa kaikkea ja kauppaan voi mennä koska vaan. Ajattelen, että tämä mullistus tekee meille hyvää.

Samalla minua huvittaa se, kuinka ulkoinen maailma on yhtäkkiä kohdannut sisäisen maailmani. Ihan kuin koko maailmankaikkeus olisi pakotettu hetkeksi elämään masentuneen ihmisen sielunmaisemassa. Kun mikään ei olekaan enää varmaa, kun et enää pystykään asioihin joihin helposti pystyit hetki sitten, kun kaikkialla on uhkaa ja epävarmuutta. Kun epämääräinen sairauden, kuoleman ja hallinnan menetyksen uhka leijuu ympärillä. Ellei harrastuksten tauottaminen tarkoittaisi lisääntyvää pakkoa vuorovaikutukseen kotona, hurraisin ilosta. Kaikki ylimääräinen pyyhkiytyy kalenterista. Ei kaverisynttäreitä hoplopissa! Ei juhlia! Ei konsertteja, tapahtumia, treenejä, kevätesityksiä! Jos ennen pystyin ajattelemaan monia asioita mukavina tapahtumina, nyt ne avautuvat loputtomina ja työläinä suorituslistoina ja vaatimuksina. Kaverisynttärit, joille lapsi osallistuu vaativat monivaiheisen suorituksen aina lahjan hankkimisesta, lapsen valmistelusta, kuljetuksesta  vuorovaikutukseen muiden vanhempien kanssa. Jokainen niistä on kuin pieni vuori, jonne kiivetä. Niin yksinkertainen asia, kuin lapsen luistelutreenit olivat pahimmillaan ylivoimaisia ja niiden aikana täytyi käydä välillä vessassa itkemässä vähän ja hengittämässä. Nyt se jo naurattaa minua, silloin ei. Masennus on yksi perkele, sanokaa minun sanoneen. Joten tervetuloa tällainen yleismaailmallinen mutka matkaan.

Tänään olen kotona kipeän lapsen kanssa. Lentoliput siirsin heinäkuun loppuun. Serkun kanssa suunniteltiin eilen, mitä kivaa silloin tehdään.

Superäiti

Eksyin lukemaan vanhoja tekstejä täällä Momzillassa. Ihania muistoja on piilotettu niihin tarinoihin. Olen järjettömän kiitollinen ajasta kotona prinsessa Paukkumaissin kanssa. Kolme täyttä vuotta. Hän on edelleen hurmaava tyyppi. Vaikka minun elämänvoimani on hiipunut, hän kasvaa ja yleensä kukoistaa. Hän menee syksyllä eskariin, ja on juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän rakastaa hevimusiikkia ja vain elämää-musiikkia, kissoja ja naamiaisia. Hän tekee ehdotuksia kuten "älä sano heti mitään vaan kuuntele loppuun" joista voi päätellä, että ehdotus tarkoittaa valvomista, elokuvia, karkinsyöntiä, uimista ja muita seikkailuja. Hän on luistelijatyttö, kuten siskonsa.

Suren sitä, miten viime vuodet ovat vieneet häneltä hassuttelevan äidin ja vaihtaneet tilalle sekopäisen itkeskelijän. (Selvinpäin ja pukeissa olen ollut kuitenkin ollut kaikkina päivinä, sekin on jo jotain.) Tänä aamuna oli liikuttava hetki. Kiireessä ja kurahanskakriisin keskellä hän itki lohduttomasti, mutta minä kerrankin en. Olin koostunut ja pystyin lohduttamaan häntä samalla, kun ratkaisin kriisin. Hän katsoi minua kyyneleet valuen ja sanoi: "Äiti hoitaa. Superäiti." Se lause oli täynnä rakkautta.

Lukiessani vanhoja tekstejä huomasin kaipaavani elinvoimaani. Huumoria ja iloa, innostumista. Syttymistä asioihin, elämään. Toiveikkuutta. Masennus lanaa sen kaiken pois. Se on aivosumua; vikatila, joka hyydyttää koko moottorin. Toisaalta se on myös ystävä, joka tulee kertomaan, että homma on menossa persilleen ja nyt on syytä vaihtaa suuntaa. Toivon, että pystyisin ajattelemaan sitä enenevässä määrin ystävänä, enkä vihaamaan ja häpeämään sitä. Tänään olimme pitkällä kävelyllä ystäväni kanssa merenrannassa, omalla mielenterveyskuntoutujien kevätretkellämme. Koskaan ei pidä olla ylimielinen ja ajatella, että tämä ei koske minua. Koskaan ei tiedä, kuka milläkin puolella pöytää istuu. Jokainen tarvitsee joskus apua.