Saako olla jo kyllästynyt uuteen tavalliseen? Etätyöhön? Lisääntyneeseen aikaan perheen kanssa?
Siihen, että täytyy miettiä kuka huolehtii lapsesta, jos minä en kykene. Lohtusyömiseen ja loputtomaan leipomiseen. Siihen, ettei ole muuta paikkaa minne mennä, kuin metsä.
No, jos jotain positiivista ajattelee, niin lapsi vaikuttaa vielä olevan innoissaan asiasta. Hän menee mielellään metsään, rakastaa leipomista ja lohturuokia. Hän on kotihiiri ja haluaa viettää aikaa kanssani.
On käsittämätöntä, kuten kriisissä aina, miten hetkessä ja nopeasti asiat ja todellisuus voivat muuttua. Miten viikkojen takaiset tv-kuvaukset ihmisyleisöistä näyttävät retroilta. Ne ovat ajalta ennen, kun vielä sai kokoontua. Viikonloppuna katsoimme ylen livemusiikki-lähetyksiä ja jostain syystä muusikot muistuttivat minua orkesterista, joka soitti Titanicin kannella virttä. Välillä tekisi mieli vain kirkua ja juosta ympyrää paniikissa. Onneksi se menee ohi. Onneksi pääsen huomenna ja ylihuomenna käymään toimistolla. Tänään pysyin kotona, kun siellä oli muita ihmisiä.
Ystävät Amerikassa olivat kanssamme eilen whatsappin kautta. He laittoivat aamupalaa samalla kuin me illallista. He arvelivat, että tulevat ulos kotieristyksestään lihavina alkoholisteina. Eivät taida olla ainoita.
Edit: Anteeksi mariseva tulokulmani tilanteeseen. Näen myös orastavaa komiikkaa kaikessa. Ja surua. Ja toisaalta pysyn nahoissani enkä juokse juokse ympyrää kirkuen, kuin hetkittäin mielessäni. Miten te muut jakselette?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti