Kultapieni

Kulunut viikko on ollut edellisiäkin raskaampi. Torstaina ajattelin, että sydämeni särkyy, niin ikäviä asioita tuli esille. Äiti on yhtä hirveä kuin yleensäkin. Lisäksi hän valitsee välillä muistamattomuuden ja esittää viatonta asioissa, joihin hän on vahvasti myötävaikuttanut. Äkkiä olen päätynyt takaisin lapsuuden ihmissuhdekuvioihin sillä erotuksella, ettei isä ole suojelemassa minua enää.

Ahdistus on pahimmillaan tunteja jatkuvaa kipua ja paniikkia, se on merkillistä. Onneksi on ystäviä, jotka ymmärtävät tilanteeni monimutkaisuuden ja kipeyden. Jotka rauhallisesti kuuntelevat, ymmärtävät ja selittävät. Paniikki hälvenee. Minun mielenterveyteni on viime päivinä ollut läheisteni käsissä ja onneksi olen siunattu ihmisillä, jotka kannattelevat minua.

Eilen oli tytärpuolen lakkiaispäivä. Juhlia ei nyt voitu pitää, enkä nyt edes mene siihen asiaan. Jos muistatte iloni tytärpuolen rippijuhlista, niin nämä juhlat valitettavasti joudumme pitämään moneen otteeseen eri paikoissa. Tänään hän tuli kuitenkin brunssille kanssamme ja viaton sunnuntaibrunssi, jonne oli tulossa appiukko puolisoineen ja Maissin kummitäti miehensä kanssa, kasvoikin mummin, tytärpuolen sekä vävykokelaan ansiosta ihanaksi lakkiaisbrunssiksi. Aurinko helli ja puutarha oli kauneimmillaan.  Hullun koronakevään jälkeen oli ihana saada isovanhemmat paikalle, olemme nähneet niin vähän ja nekin hetket vain huudelleet ovenraossa.

Aamulla olin pesulla eilisenlämpimässä saunassa ja itkin, koska sitä teen lähes jatkuvasti niissä hetkissä, kun olen itsekseni. Surin tämän viikon kipeyttä, isän ikävää ja sitä, että hän ei enää ole mukana lakkiaisissa, syntymäpäivissäni, lapsen asioissa. Kuulin mielessäni selkeästi sanat voi kultapieni, isän äänellä ja tavalla, millä hän sanoi ne minulle. Hän sanoi niin, kun lohdutti minua pienenä ja nuorena ollessani surullinen tai epätoivoinen, tai vaikka jääräpäisen hölmö. Isän läsnäolo lohdutti nytkin, olen kiitollinen siitä, että hän on lähelläni. En voi keskustella hänen kanssaan enkä puhua tästä kaikesta, vaikka sitä niin kipeästi kaipaisin. Silti hän jollain tavalla tukee minua edelleen.

Elämä jatkuu. Tulee uusi viikko. Uusia asioita. Hengitän alkukesää ja olen elossa.

Grace

Ensimmäinen viikonloppu kotona sen jälkeen, kun kaikki lakkasi olemasta normaalia. Aikaa miettii viikkoina ja päivinä ennen ja jälkeen, niin käy aina kun jotain mullistavaa tapahtuu. Neljä viikkoa sitten vietimme meille tavallista viikonloppua, johon kuului lasten kanssa vietettyä aikaa, pyörälenkki, trampalla hyppimistä, pihatöitä, kotitöitä, riitelyä, ruoanlaittoa, leipomista, minulle pitkä puhelu isän kanssa, telkkarin katsomista. Viimeisestä puhelusta isän kanssa jäi hyvä mieli. Yleensä äiti hoputti häntä jo pois puhelimesta, mutta silloin hänellä oli aikaa. Isä lämmitti saunaa ja sanoi olevansa hyvässä kunnossa, aikovansa kaataa mäeltä pari puuta. Juttelimme tulevasta kesästä, mökin uudesta katosta ja piippuun pudonneesta pellin palasta, mikä pitää saada pois. Isän kanssa oli tavallista jutella mistä vain, elämästä ja kuolemasta. Juttelimme siitä, kuinka hän on niinkin rempulalla sydämellä saanut elää lähemmäksi 80 vuotta. Ainoa aihe, mitä vältimme, oli toisen huolestuttaminen. Hän kuulosti hyvältä puhelimessa ja uskon, että hän koki oikeasti vointinsa hyväksi. Mutta vaikka hän olisi kokenut sen huonoksi, hän ei olisi halunnut huolestuttaa minua. Niinkuin minäkään en koko talvena kertonut, että masennus oli muuttunut vaikeaksi enkä pystynyt käymään töissä. Ajattelen, että hän tietää sen nyt, näkee tilanteeni ja vointini. Hän näkee vieläkin selvemmin rakkauteni häntä kohtaan. Minä tunnen hänen rakkautensa edelleen, koen, että hän on lähelläni. En osaa selittää sitä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin ajattelen, että on joitakin sieluja, kenen kanssa me jaamme elämämme, elämästä toiseen ja ikuisuudessa. Minun elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka koen sieluperheeni jäseniksi. Isä on yksi heistä, samoin tyttäreni. Muistan, kun Maissi syntyi. Olin ajatellut, että on ok, ellei tunnu miltään erityiseltä, että rakkaus hiipii sieltä kyllä aikanaan. Toisen päivän iltana hänen syntymästään katsoin häntä sairaalavuoteella ja hän näytti maailman suloisimmalta pieneltä ihmiseltä. Hän näytti tutulta ja omalta, minun ihmiseltäni, jonka olen tuntenut koko elämäni ja kauemmin. Se tunne valui minussa kuin lämmin hiekka. On muutama muu ihminen, joiden kanssa sama ilmiö on tapahtunut. Tuntemisen hetki, kun sieluni tuntee toisen sielun ja kokee tulleensa kotiin.  Siksi ajattelen, että näistä sieluista ei koskaan ole myöskään täysin erossa, vaikka fyysinen elämä päättyykin.

Tänä viikonloppuna on taas luvassa aikaa lasten kanssa. Puutarhatöitä. Ihastelen kauniita kukkia, mitä ystäväni ovat lähettäneet. Taidan leipoa, luultavasti laitan ruokaa. Pyykkikone laulaa jo. Riitelyn aika on osaltani ohi. On asioita, jotka etenevät omalla painollaan ilman riitelyäkin. Olen onnellinen siitä, että saan elää rauhassa ja moni asia on hyvin. Englanninkielen sana grace kuvaa sitä tunnetta hyvin. Yhtäaikaa armoa, elämän kauneutta ja arvokkuutta. Siltä minusta tuntuu juuri nyt.

Uusi todellisuus

Eilen tuli kaksi viikkoa isän kuolemasta, tänään kaksi viikkoa siitä kun tulimme tänne kotiseudulle. Olen etuoikeutettu, sillä olen voinut jäädä suruni ääreen ja olla pois töistä. Jotain hyötyä masennuksestakin on, työterveys ja esimies nappaavat heti kiinni ajatuksesta, että taas tämä tyyppi putoaa. Tällä kertaa saatan yllättää heidät, sillä tämä aika tulee koitumaan vielä vointini parhaaksi. Suremiseen käytetty aika tulee pelastamaan minut, tiedän sen jo nyt.

Ikävöin isää ja otan vasta ensimmäisiä askelia maailmassa, missä häntä ei ole. Kun on äiditön ja menettää isänsä, jää aika tavalla tyhjän päälle. Samalla isän menetys on uuden alku, sillä enää minun ei tarvitse pelätä hänen menettämistään, tai suojella häntä tai hänen tunteitaan. Kun pahin tapahtuu, ihmisestä tulee uudella tavalla vapaa. Vapaa pelosta. Minä voin myös kasvaa sellaiseen aikuisuuteen, missä seison vain omilla jaloillani turvautumatta häneen. Olen aina ollut isin tyttö. Meillä on ollut symbioottinen, toinen toistamme suojeleva ja lojaali suhde. Nyt minä voin päästää irti ja tehdä ratkaisuja itseni vuoksi. Surun keskellä tunnen olevani yhtä aikaa rakastettu ja vapaa. Se on hyvä tunne.

Korona-ajan alussa ystäväni sanoi, että ne ne ihmiset ovat hänen elämässään, jotka haluavat.  Sama viisaus on auennut minulle suruaikana. Ne ihmiset, jotka haluavat olla elämässäni, he ovat olleet mukana myös nyt. He ovat laittaneet viestejä ja kysyneet kuulumisia, jakaneet suruni. Surun kantaminen toisen kanssa ei vaadi oikeita sanoja tai erityistä osaamista. Se vaatii halua olla toisen elämässä. Kykyä tuntea omissa soluissaan toisen kipu ja menetys. On ollut yllättävää, ketä ne ihmiset lopulta ovat. On ihmisiä, joiden olen kuvitellut olevan elämässäni aina ja kaikessa, ja joiden hyväksi olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa. Tässä vaiheessa he ovat loistaneet poissaolollaan. En halua kuulostaa katkeralta, koska tässäkin on vapaus. Enää ei tarvitse yrittää miellyttää ihmisiä, joille en olekaan tärkeä.

Kaikkein haastavin vapauden opettelu ja ymmärtäminen liittyy äitiin. Hän käyttää kaiken energiansa manipuloidakseen minua ottamaan hänet kotiin ja hoitamaan häntä. Se on ohi. Teen voitavani, että hänellä olisi mahdollisimman hyvin asiat. Mutta en tule hoitamaan häntä. Olen vapaa.