Sanomattomat sanat

Koskahan opin? Aina kun tuuletan, että leppoisaa ja kepeää luvassa, ja hyggeä ohjelmassa, niin paskanmarjakiisseli. No on ollut ihana lomaviikko, toisaalta. Maanantain hyggeilimme, se oli ihanaa. Tiistaina kävin silmälääkärissä ja sain reseptin ikänäkölaseihin. Rakas veljentyttöni oli päivän meidän kanssamme, hänen toinen nimensä on hygge. Että joku voi jo alle kolmekymppisenä tajuta kaiken olennaisen? Hän on ihan parasta seuraa.

Keskiviikkona olin toisessa työssä ja kävi selväksi, että isomamman vointi on huonontunut niin, että hänen loppunsa lähenee. Sain Maissin hoitoon ja istuin hänen luonaan sairaalassa illan. Hän oli huonovointinen, hengittäminen oli vaikeaa mutta hän oli vielä tajuissaan. Syötin hänelle kiisseliä, taistelimme jättikokoiset tabletit alas kurkusta ja pesin hänen hampaansa. Pidin kiinni kädestä, silittelin tukkaa ja otsaa. Välillä hän torkkui. Ennen lähtöäni hän kysyi vielä Maissista ja kiitti siitä, että olin ollut hänen kanssaan. Sanoimme hyvät yöt ja hän sai armahtavan piikin pois todellisuudesta. Torstaina hän ei enää ollut tajuissaan ja illalla nukkui pois. Hänen tyttärensä, anoppini, oli hänen luonaan.

Me kävimme eilen Tampereella Maissin kanssa, vaikka tiesin, että isomamman loppu oli lähellä. Minun oli pakko saada nähdä salaäitiäni, en osaa selittää miksi. Olimme sopineet tapaamisesta kauan sitten, enkä pystynyt perumaan. Samalla kävimme moikkaamassa Maissin iskää, joka tosin jo kohta ajelee kotiinkin. Kuoleman läheisyydessä oli ehkä pakko käydä tankkaamassa rakkautta.

Mies sanoo, että olen hyvä näissä, kuolema-asioissa ja hankaluuksissa. Hän menee lukkoon ja panikoi, ei tiedä mitä tehdä. En tiedä olenko, en nytkään osannut sanoa mitään järkevää. En osannut hyvästellä, sanoin vain hyvää yötä Jeesus myötä. Ehkä sen enempää ei tarvitsekaan, kuin olla ja kestää toisen vieressä. Olen kiitollinen, että sain olla hänen kanssaan ja hän tunsi minut lähellään. Toisaalta ajattelen, että olen sanonut isomammalle kaiken mitä olen halunnut ja tiesin, että olin hänelle rakas. Meillä oli sopimus, että hän on myös minun isoäitini, vaikka onkin oikeasti miehen. Vietimme kaikki joulut ja muut juhlapäivät yhdessä viimeisen 9 vuoden ajan. Saan laittaa hänen hautajaisensa, kuten olen laittanut hänen syntymäpäivänsä ja äitienpäivät viime vuosina.

Mietin eilen, onko jotain, mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä, onko joku asia mikä pitäisi hoitaa ennen kuolemaa? Tuntuu hyvältä huomata, ettei oikeastaan ole. Olen riesaksi asti kertonut ihmisille tunteistani ja ajatuksistani. Koen, että olen sinut elämäni ja asioideni kanssa. Olen pyrkinyt pyytämään anteeksi niiltä, ketä olen loukannut. Ihmiset, joita rakastan, ovat siitä perillä. En halua kuolla, haluan elää, mutta koen olevani valmis, jos niin käy.

Marraskuussa kuolema on lähellä. Se ei ole huono asia, mutta väsyttää se. On levon aika, hiljaa olemisen aika. Rakastamisen aika. 

Loma

Koska minulle on kertynyt tälle vuodelle 65 lomapäivää, niitä on riittänyt marraskuullekin. (Ja joulukuulle, lomailen senkin!) Mies lähti aamulla kuntoutusjaksolle ja me lomailemme Maissin kanssa kotona. Päivä on mitä täydellisin. Ilma on täydellinen. Fiilis huikea. (Ja tämä kaikki ilman ironiaa.)
En voi facebookissa hehkuttaa, kuinka paljon nautin kotona olemisesta kahdestaan Maissin kanssa tai siitä, ettei tarvitse väääntäytyä töihin edes pariksi päiväksi. Mies kokee, että olen onnellisin, kun hän ei ole paikalla. Minusta nyt vain on mukavaa olla välillä yksinkin. Olimme aamulla metsässä keräämässä sammalia ja jäkäliä. Söimme hyvää pastaa, ja sitten tein tunnin lenkin nukuttaessani Maissin vaunuihin. (Vähän tosin jo nolottaa nukuttaa häntä vaunuihin, lapsihan on kohta esikoululainen. Mutta tänään en välittänyt nolostella.) Ulkona on säätila, jota rakastan koko sydämestäni. Lämmin, kuiva tuuli, leuto syksyinen hämärä. Tulin sisään ja keitin kahvia, muistin kaapissa olevan vielä banaanikanelikakkua. Aion laiskotella sohvalla kirjan kanssa. Kun Maissi herää, touhutaan taas pihalla ja lämmitetään ulkosauna.

Onni on marraskuu ja rauha. Se, että on hetken aikaa sovussa koko maailman kanssa.

Naisten välisestä ystävyydestä

Tänään oli ihana päivä. Retkeilimme Maissin kanssa Helsinkiin ja tapasimme kaksi ihanaa naista brunssilla. Maissi oli tohkeissaan siitä, että pääsi mukaan Naisten Brunssille vaikka ei ihan ymmärtänytkään, että siellä vain syödään ja jutellaan eikä ole leikkipaikkaa.

Mietin ystäviäni, miljoonannen kerran. Muistoja heihin molempiin liittyen. Olemme olleet naapureita ja työtovereita tutustuessamme, kumpikin ihan helmiystävä. Molemmat ovat olleet ystäviäni ilossa ja surussa, iloinneet onnestani ja kannatelleet vaikeina aikoina. Kuvaavaa on, että kummallakaan ei ole lapsia ja silti Maissi oli tervetullut mukaan brunssille. Koska kummankin huumori on värikästä ja ilmaisemme asioita suhteellisen suoraan, tämä oli luultavasti myös viimeinen naisten brunssi hetkeen, minne Maissi voi osallistua. En halua hänen toistavan kaikkea puhuttua pian perhepäivähoitajalle.

Jos jotain toivon Maissin elämään tulevaisuudessa, se on ystävät. Tyttöystävät, joiden kanssa kasvaa naiseksi ja jakaa elämää vuodesta toiseen. Kaikesta selviää tässä elämässä, kunhan on ystäviä.

Marraskuu

On niin vahvasti marraskuu ja se on oikeastaan hyvä asia. Elän aika sovussa oman sisäisen marraskuuni kanssa. Sen kanssa pärjää, jos muistaa olla riittävän armollinen itselleen ja omalle elämälleen. Muistaa nukkua tarpeeksi, syödä paljon kasviksia ja liikkua sopivasti. Tehdä pakollisten asioiden lisäksi vain mahdollisimman mukavia asioita. Varjella hyggeä elämässään ja sydämessään.

Viime aikoina olen tehnyt siirtymää uudenlaiseen arkeen, joka alkaa, kun palaan kokoaika-työhön ja Maissi aloittaa päivähoidon. Uusi maailma odottaa meitä tammikuussa. Olen ollut kolme vuotta kotona, tosin viimeiset kaksi niistä tehnyt pari päivää viikossa töitä. Odotan muutosta pienellä jännityksellä ja hyvällä mielellä. Kaipaan sitä jo, samoin Maissi kaipaa pääsyä pois kotoa ja kaverisuhteisiin. Luultavasti ensimmäinen viikko töissä muuttaa mieleni tässä asiassa, mutta vielä on kiva elää harhassa. Aloitan uusissa tehtävissä vanhassa työpaikassa, ja olen innoissani siitä.

Marraskuu on perinteisesti ollut aikaa, jolloin tehdään henkistä kuolinsiivoa. Vanhat haamut ilmestyvät kummittelemaan mieleen ja elämään. Ottavat yhteyttä ja pölähtelevät esiin siellä täällä. Olen miettinyt paljon elämääni, tehtyjä valintoja ja omia tapojani toimia. Miksi tietyt asiat toistuvat omassa elämässä? Millaisia valintoja minun pitäisi tässä hetkessä tehdä? Millaisia asioita toivon tulevaisuudessani olevan? Mistä haaveilen? Uskallanko haaveilla? Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani, ja todennut eläväni nyt elämää, josta olen aiemmin vain haaveillut. Lukemattoman mutkan ja kiemuran kautta olen nyt unelmassani, joka ei tietenkään läheltä katsottuna ole täydellistä onnea. Se on arkista onnea varjoineen. Silti on hyvä muistaa, että tätä minä halusin, tästä minä haaveilin. Puolisosta ja perheestä, kodista maalla, tästä työstä.

Unelmilla on uskomaton voima. Putoamisen ja kompastelunkin uhalla aion edelleen haaveilla. Jos tämän oli mahdollista tapahtua, ihan kaikki on mahdollista. Ihan kaikille.