Elokuu on täällä, vahvana ja tummana. Lauantaina juhlimme tytärpuolen lakkiaisia meillä kotona. Olimme tyhjentäneet piharakennuksen juhlia varten, siitä tuli aika tunnelmallinen ja kiva. Ruoka oli hyvää ja sitä riitti, eivätkä kakut mahtuneet kerralla pöytään. Se ei ole mitenkään yllättävä piirre Doriksen ja minun emännöimissä juhlissa, mutta aina sitä sorrun kuitenkin jännittämään. Lakkiaiset sujuivat pääasiassa hyvin, lukuunottamatta ystäväni traumaattista kohtaamista vajan ikivanhan lautalattian kanssa ja lähes tauotonta sadetta keskellä helteistä elokuuta. Juhlat nostivat pintaan paljon tunteita ja varsinkin muistoja. Elokuu on muutenkin niin voimakas kuukausi tunneilmastoltaan.
Ensinnäkin, uusperheemme taival on pääosin nyt tässä. Miehen lapsista on tullut aikuisia ja he ovat siirtymässä omaan elämäänsä, tytärkin. Molemmilla on kivat kumppanit, opiskelut, työt, kodit. Minun ei tarvitse enää järjestää heille juhlia eikä varsinkaan järjestää mitään heidän äitiensä kanssa. Tämä oli nyt tässä. Tack o hej, leverpastej. Lapsilla ei ole enää huoneita talossamme, vaan pikkusiskonsa on vallannut ne kaikki käyttöönsä. Me olemme ydinperhe. Se on todella hämmentävää enkä vielä ole täysin sisäistänyt asiaa.
Juhlien järjestelyssä on omat tunteensa, muistonsa ja kiemuransa. Onneksi sain nämäkin juhlat järjestää tutusti Doriksen kanssa. Bonus-anoppini sanoi juhlassa, että olet niin onnekas, kun sinulla on hänet. Kyyneleet tulivat silmiini, kun vastasin, että niin olen. Olen maailman onnekkain. Minulla on ystävä, joka kestää minut kaikkine puutteineni ja kipuineni, ja haluaa olla minun ystäväni myötä- ja vastoinkäymisissä. Hän tulee, kun tietää minun tarvitsevan häntä. Me tulemme toinen toisillemme, aina. Minulla on hänet ja muita ystäviä, jotka myös jakavat tätä elämää kanssani. He jakavat ilon ja surun. He tulevat juhliin, kuvaavat, kutsuvat hotellilomalle juhlimaan uusperhe-elämän päättymistä. He jakavat tämän elämän kanssani. Ystävyys on rakkautta, se on koti. Toivon, että tyttäreni oppii sen minulta. Että myös ystävyys on perhe. Ystävyys on koti.
Yhä enemmän on myös niitä, jotka ovat jo ajan ulkopuolella. Muistoja. Rakkautta. Juhlissa käytän aina aterimia, jotka Mimi osti minulle New Yorkista Macy´sin alennusmyynnistä 13 vuotta sitten. Kun katan niillä, kaipaan häntä ja siunaan hänen muistoaan. Rakas, kaunis, upea nainen. Vahvatahtoinen. Ylpeä. Hän kävi luonamme viimeksi yli neljä vuotta sitten, enkä vieläkään ole raaskinut ottaa käyttöön kuppeja, jotka hän silloin järjesti kaappiini. Ehkä minun on aika. Ehkä ripustan ylleni murusen hänen voimaansa, kauneuttaan ja arvokkuuttaan samalla, kun teen sen.
Poissa ovat isomamma, kaksi tätiäni, kummitätini. Mimi. Isä. He humisevat taustalla ikuisuudessa, heidän rakkautensa ja voimansa. Se on kaikki mitä heistä voi tavoittaa, muistot ja rakkaus. Mutta minä olen elossa. On väkevä elokuu, minä ikävöin ja elän.
