Little miss sunshine oli tänään "lulu". Hänessä on paljon draamaa ja suuria tunteita. "Olen lulu, ikkee" hän tiedottaa siltä varalta, ettei joku olisi huomannut. Mahtavaa on huomata, kuinka hänen tunteenpurkauksensa ovat yhteydessä matalaan verensokeriin. Kun hänet saa syömään, ei ole enää ollenkaan niin lulu. Alan oppia jotain ennakoimisesta lapsen kanssa.
Heräsimme tänään aikaisin, viedäksemme teinin kouluun. Maissi ei ehtinyt syödä puuroa ennen lähtöä, eikä se maistunut hänelle kotiinpaluun jälkeenkään. Meidän piti mennä kaupungille leikkipuistoon johonkin perhekahvilaan, joka on torstaisin. Kerroin ehdoksi puolikkaan puuroannoksen syömisen, muuten ei mennä. Ei menty. Kiitin viisauttani siinä vaiheessa, kun draamakuningatar nyyhki luluaan pihalla, ei halunnut sisälle eikä ulos, ei leikkiä eikä haravoida, ei syödä eikä tehdä muuta kuin maata äksänä. Ne x-lähdöt julkisista tapahtumista koen jotenkin noloina. En tiedä osaatteko te muut suhtautua niihin fiksummin kuin minä. Ajattelen, että koska olen lastensuojelussa töissä, minun lapseni pitäisi osata käyttäytyä jotenkin muutenkin kuin vain raivopäisenä apinana? Että minulla pitäisi aikuisena olla jotain kykyä kasvatukseen ( myöskin edellisenä ammattinani kasvatuksen puolelta) ja lapsen ohjaamiseen. Olen viime aikoina pyrkinyt panostamaan juurikin tähän ennakoimiseen, sen hahmottamiseen miten lapseni reagoi väsyessään, jonkun kivan jutun päättyessä tai ollessaan nälkäinen. Joskus ennakointi auttaa, asioiden selittäminen etukäteen ja se, että on evästä taskussa. Ja silloin kuin ei auta, minä vain kannan hänet autoon.
Miksiköhän sillä on mitään väliä, mitä muut ajattelevat? En koe olevani herkkä toisten mielipiteille noin yleensä. Vanhemmuus on jotenkin arempi asia, kuin vaikka oma tapa tehdä työtä tai oman persoonan ärsyttävyydet. Toisaalta en edes usko, että kukaan jaksaa kovasti mitään ajatella. Itse toivon aina mielessäni voimia ja jaksamista, jos joku joutuu vaikka kaupassa käymään tahtojen taistelun uhmaikäisen kanssa. Tunnen empatiaa, en ylemmyyttä. Toisaalta se on myös lohdullista nähdä, että muutkin vääntävät. Kaikki vääntävät jossain asiassa. Vanhemmuudesta ei taida selvitä läpi tennarit likaantumatta. Tai sitten on ollut jossain ihan väärässä paikassa.
Olen miettinyt taas viime aikoina bloggaamista, mitä se minulle merkitsee. Olen lukenut blogeja ehkä 10 vuotta, ehkä enemmän. Ensimmäinen blogi jota rakastin, oli Dallaspulla. Oli uskomaton tunne itkeä ja nauraa ääneen lukiessaan, samaistua ja ihailla taitavaa kirjallista ilmaisua. Kirjoittanut omia blogeja olen lähes yhtä kauan. Ystäväni Miin kanssa meillä oli salainen blogi, jonne teimme ravintola- ja kulttuuriarvosteluja. Kuolleen ystäväni kanssa meillä oli laihdutusblogi Fatcamp. Kun muutin pois pääkaupunkiseudulta, aloitin oman avoimen, mutta anonyymin blogin. Sen kautta tutustuin moneen upeaan ihmiseen, joiden blogeja luen edelleen ja joista on tullut ystäviä myös tosielämässä. Siinä tilanteessa, muutettuani näille syrjäisille rannikkoseuduille ja ollessani yksinäinen, blogimaailmasta tuli minulle ystävällinen ja kodikas maailma. Sain hyväksyntää tilanteessa, joka oli rankka ja tulin nähdyksi omana itsenäni.
Joskus olen haikea siitä muutoksesta, mikä blogistaniassa on tapahtunut. En jaksa kritisoida kenenkään mainoksia, mutta blogiyhteistyöt ovat minusta tosi boring. En tarkoita mitään satunnaisia juttuja, vaan blogeja jotka ovat vain mainoskanavia. En jaksa lukea sellaisia. En ymmärrä kuitenkaan ilkeilyä ja piruilua, vaan vältän blogeja, joista en pidä. Ei ole pakko lukea, jos ei halua. Kaipaan kuitenkin sellaisia tavallisia, kiinnostavia, kauniita, hauskoja blogeja. Kaipaan sitä, että itken ja nauran lukiessani. On tietysti nämä oman tutun maaperän blogit, vanhat tuttavuudet, jotka tuntuvat ystäviltä, vaikka ei olla koskaan tavattu. Heidän kuulumisensa on aina pakko tarkistaa ja he kirjoittavat älykkäästi ja lämpimästi.
Itselleni omat anonyymit blogit ovat olleet kuin päiväkirjoja, huomaan lopettaneeni muun kirjoittamisen niiden aikana. Lueskelin tänään vanhaa blogiani muutaman vuoden takaa. Vastaan tuli allaoleva kohta, joka kertoo ihmisistä, joista ilman blogeja en olisi koskaan tiennyt.
"Eilen keittiönpöytämme ympärillä istui ihmisiä, joihin olen tutustunut
sanojen kautta. Olemme lukeneet toistemme sanoja, näkemättä kasvoja tai
kuulematta ääntä. Olemme nähneet ensin toistemme sielut, sitten vasta
ulkoisen habituksen. Se on edelleen minulle ihme; että nämä kauniit
ihmiset ovat löytyneet elämääni sanojen takaa. En tiennyt, että olin
heitä vailla. En olisi osannut etsiä.
Ja nyt kun he ovat siinä, tiedän, että näin piti tapahtua.
Johdonkiemuroiden, näppäimistöjen, näyttöjen, kirjaimien, sanojen,
ajatusten ja mahdollisuuksien keskeltä heidän oli tultava löydetyiksi.
Heidän oli nähtävä minut, pysähdyttävä lukemaan sanojani.
Jostain kummallisesta syystä jännitän heitä vähemmän, kuin suurinta
osaa tuntemistani ihmisistä. Olen jollain tavalla paljas heidän
edessään. He ovat nähneet sieluni ja he ovat silti tässä."