Uusperhehelvetit

Kyllä minä taas sanon näistä uusperheasioista. Älkää hyvät ihmiset menkö elämään uusperheessä. Ne ovat kyllä yksiä penteleitä kaikki. Jos minulle joku viisas olisi sanonut, että älä lähde tähän (en olisi uskonut) niin kyllä olisin jo kaukana.

Otin päivän kierrokset lähestyvästä rippikoulukaudesta. Teinityttö aloittaa pian rippikoulun ja konfirmaatio menee ensi vuoden puolelle. Aloitusmessuun tuli kutsu, mutta eikö siitäkin perkeleestä tule ongelma, ketkä kaikki voivat osallistua. Messuun. En ole tunkemassa valloittavaa persoonaani yhteenkään Vanhempain iltaan, jotka on tarkoitettu Biologisille Vanhemmille, eivät niille lapsen elämään ajautuneille surkimuksille, jotka vain ruokkivat, kuljettavat tai kuuntelevat. Mutta olisin halunnut osallistua messuun (koska kuitenkin käyn messuissa muutenkin, toisin kuin Biologiset Vanhemmat ja koska olen itse pitänyt työkseni noin kolmekymmentä rippikoulua) mutta vedettyäni asiasta kierroksia (sisäisesti) (ja nyt tässä) en todellakaan mene yhteenkään messuun koko kaupungissa sinä päivänä. Voin rehellisesti sanoa teinin rippikoulun olevan merkityksellisin juuri minulle tässä uusperheyhtymässä. Äitinsä ei kuulu kirkkoon ja isänsä suhtautuu liikutuksella jo lastensa urheilukilpailuihin. Apuani kuulemma tarvitaan juhlavalmisteluissa, kakkupuolella varmaankin, mikä on kiva. Ja yhteiset juhlat on tulossa, heillä kotona. Isäpuoli (joka on tosi kiva) laittaa ruoat. Mutta tämä kaikki herättää eloon haavan, mikä on oikeastaan vain minun ongelmani eikä kenenkään muun.

Vuosikaudet ajattelin, että minun kuuluu rakastaa mieheni lapsia kuin he olisivat omiani. Vasta kun Maissi syntyi, se sumu haihtui päästäni ja tajusin, ettei se ole koskaan mahdollista. Toisen lasta ei voi rakastaa kuin omaansa. Voi kuvitella kyllä ja lähelle pääsee tilanteessa, jossa lapsi on äiditön tai vailla aikuista. Minun perheeni lapset eivät ole äidittömiä, heillä on molemmilla hyvät ja heille läheiset äidit. Minulle ei ole tilaa äitinä, mutta isän puolisona kyllä, heidän pikkusiskonsa äitinä, heidän elämässään sivuhenkilönä, sellaisena kivana, joka huolehtii, kuljettaa, ruokkii, on tapetissa ja apuna, jos tarvitaan. Se on aivan fine, kunhan vain muistan paikkani. Kunhan en ajattele, että tämä rippikoulu koskettaa minua millään tavalla. Kunhan en kuvittele, että minun sukuani kaivataan paikalle. Kunhan en innostu mistään, tallaa kenenkään varpaille, omi näitä juhlia.

Kiitos Jeesus, että minulla on oma biologinen lapsi, jonka rippijuhlia saan jo nyt suunnitella ja keskustella ystävien kanssa, minne päin Suomea hän menee riparille. Kiitos elämä ja universumi, että minulla on tuo pieni ihminen, jolle saan olla äiti koko sydämestäni ja jokaisella solullani. Se on parasta mitä tiedän, parasta koko elämässäni. Ilman sitä tunnetta tämä perhe olisi minulle edelleen uusperhehelvetti.