Jaksamisen kysymyksiä

Alustan tällä viikolla seurakunnan naistenillassa aiheesta jaksaminen arjessa. Jostain syystä aihe on ollut pinnalla itselläni viime aikoina. Sitä oli kuitenkin kiva tarkastella vähän kauempaa. Ajattelin lähestyä aihetta niin, että pyydän naisia miettimään, mitkä asiat heidän elämässään syövät jaksamista ja mitkä asiat taas antavat lisää voimaa. (Ihan sellaisen monikenttäanalyysin ajattelin teettää.) Tehdessäni omaa analyysiani aiheesta huomasin, että samat asiat päivästä riippuen sekä ottavat ja antavat. Se ei yllättänyt, mutta se kyllä, miten kuormittavalta tällä hetkellä vierauden kokemus tuntuu. Luulen toistuvasti asettuneeni tänne, juurtuneeni jollain tavalla. Mutta ei, aina oma törmääminen tähän vieraan heimon kulttuuriin jaksaa yllättää. Koen itseni vieraaksi ja oudoksi, ja se on rankka kokemus. Olla vääränlainen. Vääränlaisuus synnyttää minussa yksinäisyyttä ja se on tunne, jota harvoin koen.

Aavistan vähän minkä kulman takaa tämä kaikki lainehtii. Paastonajan päätin omistaa elämäni perheelleni, sekä nykyiselle että lapsuuden perheelleni. Olla käytettävissä ja jättää omat menot minimiin. En ole kuukausiin tavannut ketään ystävääni eilistä lukuunottamatta, jolloin aloitin horjuvat askeleet takaisin kohti yhteyttä.  Olen solahtanut siihen vanhaan koloon, joka on tuttu jo lapsuudestani: olen olemassa muita varten ja muiden ehdoilla. Ja vaikka luopuisin kaikesta omasta ja lakkaisin hengittämästä, olen silti uhka ja vääränlainen.

Takaisin elämään palaaminen on kivuliasta. Ikävöin kohtaamista, mutta en uskalla sanoa mitä ajattelen tai toivon, koska pelkään romahtavani. Ikävöin ystäviäni ja ikävöin itseäni.

Onneksi on kevät. Se antaa luvan aloittaa alusta, synnyttää uutta, olla kepeä ja vain imeä itseensä valoa ja aurinkoa. Täältä tullaan, pienin askelin. Kesään mennessä aion olla taas takaisin.