Note to self

Jatkan edellisen motkotukseni rauhoituttua saman aiheen pohdintaa. Joka on lukenut minun blogiani hamassa menneisyydessä, tietää, että on ollut monenlaista alamäkeä ja suonsilmää tällä rintamalla. Siihen nähden en voi todellisuudessa valittaa eläväni minkäänlaisessa uusperhehelvetissä. Teini on kultainen ja ihana, ei ollenkaan normiteini. Hänen äitinsä on saavuttanut jonkinlaisen henkisen tasapainon,  eikä teinin isä ole enää hänen ensimmäinen mieleen tuleva riitakumppani. Vuosiin asioita ei ole enää käsitelty oikeudessa ja voi sanoa asioiden sujuvan hyvin, vanhemmat soittelevat toisilleen tarvittaessa ja tarkistavat tilanteen, kuten teinin kanssa pitääkin. He ovat löytäneet oman tapansa olla yhteistyössä vanhempina ja olen siitä tosi iloinen.

Tämä kaikki olisi täydellistä, ellei  minua olisi. Jostain syystä olen kivenä teinin äidin kengässä ja huomaan sen tällaisissa tilanteissa. Minun läsnäoloni on liikaa eikä minun toivota osallistuvan oikein mihinkään. Läheskään aina en osallistukaan. Itse ajattelen, että meillä voisi olla paljon yhteistä, vaikka emme olisikaan ystäviä. Rakastamme samaa teini-ikäistä tyttöä, joka on meidän kummankin lapsen isosisko. Minun rakkauteni hänen lapseensa on kuitenkin jollain tavalla ei-toivottua, vaikka onkin selvää, että minun kuuluu kohdella tytärtä rakastavasti ja hyvin. On itsestäänselvyys, että toimin kuin hyvä vanhempi, mutta samalla minulla ei ole lupa olla minkäänlainen vanhempi. Näin koen. Teinin äiti on ollut aikanaan minun paikallani, miehen esikoisen uusvanhempana ja se ei mennyt kovinkaan hyvin. Nuori mies ei siedä teiniä edelleenkään siitä syystä, että tämä muistuttaa ulkoisesti äitiään, vaikka palvookin Maissia. Nuorisolla ei ole toistensa puhelinnumeroa eivätkä he ole toistensa fb-kavereita. Se on surullista. Näin ollen ihan itsestäänselvää se rakkauden osoittaminen ilman minkäänlaista asemaa ei pitäisi olla.

Mitä siis teen? Kuten aina, keskityn omiin asioihini. Elän omaa elämääni. Rakastan teiniä siten miten rakastan joka tapauksessa, mutta muistan olla odottamatta mitään. Muistan luopua kaikesta suorittamisesta, sillä se luo vain puitteet katkeroitumiselle. Annan itsestäni ja ajastani iloisesti, en odottaen mitään takaisin. Annan tilaa. En puutu vanhempien ratkaisuihin tai kasvatukseen. Se on helpottavaa, kunhan vain muistaisin sen. Täytyy tehdä siitä iso muistilappu.

Edit. Tuli mieleeni sellainenkin vaihtoehto, että ehkä minä olen vain teinin äidin mielestä hiton ärsyttävä ja ikävä ihminen? Siis sellainen blaah, boring ja so last season yhdessä pulleassa ja tyylittömästi puetussa paketissa? Mutta sitten tajusin, että ei. Ei se siitä voi johtua. Vaikka olenkin kaikkea tuota edellä mainittua, minä olen silti ihana.