Koko kesän ajan olen ollut jonkinlaisen hämmennyksen vallassa. Tarkkaillut, ihmetellyt. Pohtinut, että näinkö asiat menevät eteenpäin. Se on ollut toisaalta järkevää, olla puuttumatta vahvasti asioihin ja sen sijaan yrittää ymmärtää mitä tapahtuu. Aika moni joutuu tässä nykyisessä maailmantilanteessa vain tarkkailemaan tilannetta ja yrittämään ymmärtää, mitä tapahtuu. Siinäkin on paljon tekemistä. Tosin on ollut tilanteita missä tuntemani tunne on ollut vahva aggressio. Suuttumus silloin, kun minun rajojani rikotaan, kun minua syytetaan asioista, mihin en voi vaikuttaa tai kun minulta vaaditaan kohtuuttomia.
Syyskuu on tuonut uudenlaista rauhaa tullessaan. Aggressio on tuntunut ahdistavalta, vaikka olenkin tiennyt sen suojelevan minua ja kasvattavan rajojani. Nyt joku mitta alkaa olla täynnä ja pystyn toimimaan. Toimintakyvyn palautuminen on ihanaa! Kun koko maailma ja elämä on pitkään tuntunut suoritukselta mihin ei kykene, on mahtavaa pystyä tekemään vapaaehtoisesti jotain. Innostua järjestämään tyttären huoneessa huonekalut uudella tavalla. Ylipäätään innostua.
Kesän aikana sain tehtyä kaksi minulle tärkeää päätöstä. Kieltäydyin järjestämästä juhlia, jotka olisivat vieneet liikaa voimiani ja toiseksi luopumaan tyttären joukkueen vastuutehtävistä. Sain jatkaa joukkueen huoltajana ja tilalleni joukkueenjohtajaksi löytyi innokas äiti. Jatkossa toivottavasti ei-sana löytyy helpommin sanavalikostani ja osaan budjetoida aikaani ja voimiani paremmin. Tällä hetkellä haen ei-sanaa myös äidin edunvalvontaa koskien. Alan olla valmis luovuttamaan vastuun ulkopuoliselle edunvalvojalle. Käräjäoikeus ei ole vieläkään käsitellyt hänen asiaansa ja voin kertoa, että paljon ehtii vielä vahinkoa tapahtua, ennen kuin leimat on paperissa.
Huomasin ajattelevani jokunen päivä sitten sitä, että tytär on ainoa todellinen sitoutuminen minulle koko maailmassa. Ainoa, jolle olen korvaamaton. Olen siunattu perheellä ja ihanilla ystävillä, mutta on helpottavaa ajatella, että olen vapaa toimimaan tavoilla, jotka ovat tyttäreni edun mukaisia. Mikään ei sido minua. Kuulostaa ehkä julmalta ja itsekkäältä, mutta ihmiselle joka on tottunut kantamaan vastuuta yli omien voimien ja kannattelemaan muita, se ajatus on äärimmäisen vapauttava. Minä vastaan enää vain itsestäni ja tyttärestäni.
Tyttärestä on tullut esikoululainen, hän muistuttaa ulkoisesti niin paljon minua saman ikäisenä. Vähän pyöreä, paksut hiukset, ensimmäiset pisamat, suuret hampaat. Tauoton höpötys. Hän on ihana. Rakastan häntä ja hänessä rakastan myös pientä itseäni. Tästä tulee hyvä syksy. Ulkona paistaa aurinko ja lupasin lähteä pyöräilemään hänen kanssaan.
