Muistan lopun elämääni, miltä hän näyttää siinä hetkessä suuressa villapaidassaan ja pipo päässään. Kauniilta nuorelta ihmiseltä, haavoittuvalta. Kysyvältä. Vaikka olen lukemattomia kertoja jättänyt lapseni hänelle hoitoon, tämä kerta on erilainen. Hän ei ole enää pelkästään lapseni perhepäivähoitaja. Hän on lapselle nimetty aikuinen, joka miehensä kanssa pitää hänestä huolta, ellemme me vanhemmat pysty sitä tekemään. Lapsi on innoissaan, hän on saamassa yhden kummitädin lisää häntä rakastavien aikuisten joukkoon. Aikuisen, joka on hänelle jo tuttu ja rakas, ja vastannut hänen päivittäisestä arjestaan jo kolmevuotiaasta.
Meille aikuisille tilanne on ollut mullistavampi, se on laittanut meidät käymään kipeitä keskusteluja ja avaamaan sydämemme ja elämämme eri tavalla kuin aiemmin. Olen järjettömän kiitollinen siitä, että he avaavat sydämensä ja elämänsä Maissille uudella tavalla ja uudessa roolissa. Mikäli selviämme tästä hyökyaallosta elossa, he ottavat paikkansa meidän elämässämme myös.
Olen paljon miettinyt prinsessa Paukkumaissin kastejuhlaa. Katsomme usein kuvia juhlasta, kummeista ja varavanhemmista. Isomammasta, joka ei enää ole kanssamme. Tänään kuuntelin jumalanpalvelusta vihkikirkostamme ja loppuvirtenä oli Maissin kastevirsi Päivä vain ja hetki kerrallaan. Minulle lohdullinen ajatus on se, miten Jumala tietää meidän polkumme ja kaikessa on joku hyvä suunnitelma. Olisin halunnut Maissille kuusi kummia, mutta viisi oikeaa henkilöä loksahti silloin kohdalleen. Kuudes paikka jäikin odottamaan ihmistä, jota emme silloin vielä tunteneet.
Itken vähän, kun olen jättänyt tyttären hänelle ja menen hoitamaan mummin kauppa-asioita. Vihaan tätä tilannetta hetkittäin, jatkuvaa luopumisen opettelua, epävarmuutta. Ikään kuin luopuminen ja epävarmuus ei olisi osa elämää aina, nyt se vain tuntuu niin konkreettiselta. Mies on riskiryhmää ja omat keuhkoni sanovat sopimuksen irti joka flunssassa. Joudumme käymään töissä ja kohtaamaan ihmisiä. Ihan pienellä virusjoukolla ei tosin kannata tulla minua haastamaan. En ole kaatunut vaikeaan masennukseen tai nujertunut mahdottomiin tilanteisiin, ihmissuhteisiin tai työkuvioihin. Tappelen vastaan niin kauan kuin voin. Silti minua rauhoittaa ajatus, että tyttärestäni huolehtivat tarvittaessa kultaiset, lämpimät ja turvalliset ihmiset, jotka rakastavat häntä, luontoa, lemmikkejään, saunaa, fikaa ja hyggeä.
<3
VastaaPoista