Superäiti

Eksyin lukemaan vanhoja tekstejä täällä Momzillassa. Ihania muistoja on piilotettu niihin tarinoihin. Olen järjettömän kiitollinen ajasta kotona prinsessa Paukkumaissin kanssa. Kolme täyttä vuotta. Hän on edelleen hurmaava tyyppi. Vaikka minun elämänvoimani on hiipunut, hän kasvaa ja yleensä kukoistaa. Hän menee syksyllä eskariin, ja on juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän rakastaa hevimusiikkia ja vain elämää-musiikkia, kissoja ja naamiaisia. Hän tekee ehdotuksia kuten "älä sano heti mitään vaan kuuntele loppuun" joista voi päätellä, että ehdotus tarkoittaa valvomista, elokuvia, karkinsyöntiä, uimista ja muita seikkailuja. Hän on luistelijatyttö, kuten siskonsa.

Suren sitä, miten viime vuodet ovat vieneet häneltä hassuttelevan äidin ja vaihtaneet tilalle sekopäisen itkeskelijän. (Selvinpäin ja pukeissa olen ollut kuitenkin ollut kaikkina päivinä, sekin on jo jotain.) Tänä aamuna oli liikuttava hetki. Kiireessä ja kurahanskakriisin keskellä hän itki lohduttomasti, mutta minä kerrankin en. Olin koostunut ja pystyin lohduttamaan häntä samalla, kun ratkaisin kriisin. Hän katsoi minua kyyneleet valuen ja sanoi: "Äiti hoitaa. Superäiti." Se lause oli täynnä rakkautta.

Lukiessani vanhoja tekstejä huomasin kaipaavani elinvoimaani. Huumoria ja iloa, innostumista. Syttymistä asioihin, elämään. Toiveikkuutta. Masennus lanaa sen kaiken pois. Se on aivosumua; vikatila, joka hyydyttää koko moottorin. Toisaalta se on myös ystävä, joka tulee kertomaan, että homma on menossa persilleen ja nyt on syytä vaihtaa suuntaa. Toivon, että pystyisin ajattelemaan sitä enenevässä määrin ystävänä, enkä vihaamaan ja häpeämään sitä. Tänään olimme pitkällä kävelyllä ystäväni kanssa merenrannassa, omalla mielenterveyskuntoutujien kevätretkellämme. Koskaan ei pidä olla ylimielinen ja ajatella, että tämä ei koske minua. Koskaan ei tiedä, kuka milläkin puolella pöytää istuu. Jokainen tarvitsee joskus apua.