torstai 15. toukokuuta 2014

Kivisen tien alkumetri

Tänään sitten aloitin sopeutumisen, katso edellinen. Ihan valtavan vahvasti se ei ole vielä lähtenyt liikkeelle, mutta jos edistykseksi lasketaan se, että huomaan muutostarpeeni toistuvasti ja kivuliaasti, niin sitten ollaan oikealla tiellä.

Mies meni aamulla paikallisen kodinkoneliikkeen avajaisiin ostamaan meille (hänelle) kannettavan tietokoneen. Eilen olimme pohtineet, pitäisikö samalla ostaa tulostin vai hankkia vanhaan lasertulostimeen uusi muste. Tulostin on vanha ja halpa ja vähän ruttaa paperia. Ekologisen omantunnonpistoksen vuoksi olimme sopineet, että hankimme siihen uuden musteen. Aamulla mies jonottaa avajaishelvetissä ja soittaa lukemattomia kertoja minulle, joka nukun tyttö kainalossani. Lopulta kun herään, soitan takaisin ja tavoitan hänet kassajonosta läppärin ja laitteen kanssa, jolla luetaan viivakoodi laskuista. (Meillä on kaikki laskut e-laskuina.) Sopeutumiseen kuuluu, ettei saisi neuvoa. Mies on kykenevä tekemään omat päätöksensä ja toimii aina viisaasti. En ihan pystynyt sopeutumaan. Minun olisi pitänyt sanoa, että haluan mieluummin tulostimen kuin lähes samanhintaisen viivakoodi-turhakkeen. Sen sijaan sanoin, että mahtaako se olla vähän turha, kun ei meille juuri tule sellaisia laskuja. Tässä ei nyt sinänsä ole vielä katastrofin aineksia ja myöhemmin pyysin anteeksi, että puutuin hänen ostoksiinsa. Surullista minusta oli kuitenkin se, ettei mies uskaltanut ostaa tulostinsa, koska asia olisi kuitenkin  minun mielestäni mennyt pieleen. Nyt kun hän ei ostanut, minua harmitti, ettei hän ostanut. Jos hän olisi ostanut, olisin sanonut, että meidänhän piti ostaa vanhaan uusi muste. Koko jutussa ei edes ole kyse miehen toiminnasta, vaan siitä, etten itse pysty päättämään asiaa. Jos miehelläni olisi vapaat kädet toimia ilman pelkoa minun kritiikistäni, meillä olisi nyt uusi tulostin, jonka tarvitsemme.

Ja mahdollisesti turhake viivakoodien lukemista varten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti