Sopeutuvalla vaimolla ei ole mennyt tänään kovinkaan vahvasti. Hyvää asiaa ei auta, että lähtee miehen kanssa pääkaupunkiseudulle, jossa itse on asunut 20 vuotta ja mies ei. On vaikeaa välttyä neuvomasta esimerkiksi liikenteessä.
Minulla henkilökohtaisesti sen sijaan oli oikein vahva päivä. Mies työnteli vauvaa rattaissa pitkin ravintolapäivän täyttämää Ruttopuistoa, kun itse paistattelin ystävyyden paisteessa brunssilla Krullassa. Se oli ihanaa, kahdenkeskistä aikaa ystäväni kanssa. Olin lähes normaali, paitsi että ystäväni mielestä paremman näköinen kuin aiemmin. Kuulemma säteilen. (Se johtuu vain siitä, että olen niin täynnä onnea ja rakkautta. Ja ehkä siitä, etten voi syödä mitään.) Pystyin puhumaan ihan tavallisista asioista kuten aviomiehistä, ystävän työkuvioista, koulutuksista, yhteisistä tuttavista, kiintymyssuhteista, ruoasta, seksistä ja mistä nyt ihmiset brunssilla puhuvat.
Miehen naispuolinen-bff sanoi minulle talvella, että kesään mennessä helpottaa - tarkoittaen sitä, että mieli ja kroppa palautuvat kyllä vauvahuuruista. Niin se on. Hetkittäinen normaalius on ihanaa. Kuin olisi lomalla omasta muuttuneesta elämästään. Ei sitä muutosta haluaisi pois, ei mistään hinnasta, mutta välillä tuntuu vain niin hyvältä muistaa, millainen oma itse on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti