Erokriisi

Juu, ei ole oma. Kriisiyttää muiden erot. Lähipiirissä on meneillään kaksi avioeroa pitkien liittojen ja lukuisten lasten jälkeen. Minähän olen henkilökohtaisesti varsin taitava paitsi eroamaan tyylikkäästi ja niin, ettei astiat mene rikki, myös hyväksymään muiden erot. Minusta se on jokaisen oma asia. Jokaisella on vain yksi elämä ja jos se siinä parisuhteessa on ihan syvältä, niin kannattaa nostaa kytkintä. Koska omat kytkinasetukseni ovat aiemmin olleet hivenen löysässä (syytän siitä tietysti vanhempieni kurjaa parisuhdehelvettiä jo vuodesta 1963), tiedän myös sen, ettei ruoho aina ole parempaa aidan takana.

Asiaan. Olen miettinyt muutamaa kysymystä liittyen muiden eroihin. Miksi täytyy aloittaa uusi suhde viikko omasta poismuutosta ja vielä jumalattoman symbioottisesti? Niin että lakkaa olemasta oma yksilönsä ja muuttuu välittömästi me-henkilöksi, vaikka juuri on 20 vuotta ollut me ihan toisen kanssa? (No joo, ehkä jonkinlaista kyvyttömyyttä yksinolemisen saralla. Ärsyttää, kun ei itse tajuta.) Ja tehtyään näin, ei ymmärretä, miksi muilla ihmisillä on vielä (muutama viikko avioerosta) sulattamista siinä, eivätkä ole penteleet vielä valmiita ottamaan avosylin vastaan uutta puolisoa, joka EI toim.huom. OLLUT eron syy, sillä suhde alkoi vasta viikko eron jälkeen. Ja jos ystävä (minä) toteaa, että ihmiset vaan tarvii aikaa muuttuneiden asianhaarojen hyväksymiseen eikä se ole millään tavalla henkilökohtaista uutta puolisoa kohtaan ja että kannattaa antaa vaan vähän aikaa, niin vedetään herne nenään. Eikö tämä nyt ole ihan selvä asia kaikille, mitä? Tunnen itseni idiootiksi kertoessani, ettei uusperheeksi kasveta muutamassa viikossa ja että oma suruaikansa vaan tarvitaan eron jälkeen. Ei elämästä toiseen voi siirtyä tuosta vaan.

Mikä sitten on kohtuullinen suruaika ja kuinka kovasti saa surra muiden eroja? Saako oikeasti eron vuoksi hylätä oman lapsensa (viittaan taas vanhempiini) ja mistä kertoo, että sukulaisen ero sekoittaa omankin elämän ihan kokonaan. Että on niin rankkaa. Ja tulee aina ja iankaiken olemaan. Toisten avioero järkyttää hivenen omaakin mukavuusaluetta. Puolia joudutaan jakamaan, vaikka ei haluaisi ja käytäntöjä menee uusiksi. Juhlat ovat tikkuisia hetken aikaa, ketä kutsutaan ja ketä ei? Miten verkostot muodostuvat taas uudestaan. On surullista, että ihmiset eroavat. Mutta jotain rajaa kuitenkin, please. Elämä muuttuu. Elämä jatkuu. Elämä menee eteenpäin. Vuosien riitelyn tilalle voikin tulla jotain uutta ja onnellista. Ihmiset kasvavat.

Tai sitten eivät. Viimeinen kiukkukohtani koskee sitä, etten tiedä voimmeko mennä lauantaina Maijalle koska hänen poikansa, ex-poikaystäväni, on vieläkin vähän vereslihalla erostamme. Vastahan siitä on 18 vuotta.