keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Jos voisin, kysyisin

Rakastitko sinä minua? Rakastatko edelleen? Oletko ylpeä minusta, nyt kun tiedät kaiken? Kun kirjoitin ylioppilaaksi ja sain laudaturin paperit, sinä sanoit, että onneksi ei sada. Sanoit kulkevasi nenä niin pystyssä vuokseni, että vesi sataisi nenään. Siinä hetkessä olit ainakin ylpeä.

En tiedä näetkö tämän kaiken, ne haasteet mitä jatkuvasti on. En tiedä näetkö sen, miten kovasti yritän, kuinka pinnistelen pysyäkseni pinnalla. Yritän toimia arvokkaasti ja oikein, vaikka asiat ovat monimutkaisia ja hankalia.

Minusta ei edelleenkään tunnu, että olet poissa. Ehkä sinä olet edelleen tässä lähellä. 

Kävimme saaressa lauantaina. Piha oli kasvanut täyteen mesimarjoja ja mesiangervoa, ja sitä yhtä vaaleanpunaista ja hyväntuoksuista. Saunan portailla oli kuollut, keltaisen kirjava pieni lintu. Keräsin sinulle saaresta kukkia ja vein ne myöhemmin haudalle. Saaressa otetussa kuvassa näkyy ihmeellinen valo, kuin sateenkaari. Olitko sinä sielläkin?

Kun mietin rakastatko minua, ajattelen omaa tytärtäni. Hän on tosi rasittava välillä. Suutun kuin leijona, kun hän valehtelee minulle, päästäkseen helpommalla jossain asiassa. Vaikka en ole kaikessa rehellinen itsekään, siitä suutun. On asioita, jotka satuttaisivat muita liikaa, jos olisin rehellinen. Tai niin kuvittelen. Ehkä jonain päivänä voin elää niin, että kaikki on totta. Sinua en voi enää loukata, se on helpottavaa.

Kun ajattelen tytärtäni, tiedän että rakastan häntä kuten sinä minua. Välillämme on sama hiljaisuus ja lepo, helppous ja yhteenkuuluminen. Minä näen hänet rakkauden läpi. Hän rakastaa luontoa, lintuja, uimista. Hän rakastaa herkkuja, minua, ystäviään. Hänellä on lempeä ja hyvä sydän. Sellainen kuin sinulla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti