maanantai 18. elokuuta 2014

Myrskyjä päin

Viikonloppuna ei ollut mitään ihmeellistä, mutta silti paljon kaikkea. Teini oli kotona, mies oli vanhempiensa kanssa pojan sotilasvalaa todistamassa. Kävi mukavia vieraita, pieni karvapallo-lapinkoirakin. Riideltiin miehen kanssa, mikä on aina minusta hankalaa lasten kuullen. Riita oli kuitenkin tärkeä, sillä kumpikin sai tietää toisesta oleellisia asioita. Mies minusta sen, että kaipaan ja tarvitsen enemmän hänen apuaan Maissin kanssa ja etten jaksa yksin. Minä opin miehestä taas, että hänen isyytensä on haavoitettua ja mitätöityä aluetta, jossa on liikuttava varovasti. Hän pystyy ja haluaa auttaa Maissin kanssa, mutta omalla tavallaan.

Olen jo unohtanut, kuinka haaksirikkoisia me molemmat olimme reilut 7 vuotta sitten. Kuinka kipeitä asioita molemmilla oli ollut. Ja kuinka suuri ihme on, että kasvoimme ja eheydyimme yhdessä, uskalsimme hitaasti uuteen elämään ja luottamaan toinen toisiimme. Asuimme vuosia eri kaupungeissa ja elimme etäsuhteessa, se väljyys ja hitaus oli meille molemmille tarpeen. Pidän niin monia asioita jo itsestäänselvyytenä elämässämme, sitoutumisen syvyyttä ja yhteen kuulumisen ehdottomuutta. Me kuitenkin kasvoimme kiinni toisiimme hitaasti.

Yhteisen lapsen vanhemmuus on muuttanut suhdettamme kuitenkin enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia. Se luo jännitteitä, mutta sitoo meidät entistä tiukemmin yhteen, perheenä. Valtava aarre minulle on ollut kokemus meistä kolmisin, ydinperheenä. Uusperheessä läsnä on ulkopuolisuuden peikko, joku on aina paitsi jostain. Nyt me elämme suurimman osan arkea ydinperhe-elämää ja se on mahtavaa. Perheiden moninaisuus ja kirjo on kiistämätön fakta, mutta kritisoikaa minua vasta, kun olette olleet minun saappaissani. Eläkää ensin uusperheenä reilut kuusi vuotta, kahden ex-vaimon ja -suvun luodessa varjoja elämäänne. Minä ansaitsen kaiken mahdollisen ydinperhe-elämän, pullantuoksun ja auringonkukkapellot, mitä keskiluokkainen, suomalainen onni voi tarjota. Jos onnea nyt voi ansaita, mutta ainakin osaan nauttia tästä helppoudesta. Suosittelen lämpimästi.

Ulkona vihmoo sadetta ja näyttää ihan syksyltä. Ihana vuodenaika ja vielä kokonaan edessä.

3 kommenttia:

  1. Ei tulisi mieleenään kritisoida. Onhan noita perheitä vaikka minkälaisia, mutta olen varma, että jollain syvällä tavalla ydinperhe on YDINperhe. Siinä on se, että kaksi ihmistä rakastaa lasta jotakuinkin samalla sydäntäraaslla tavalla. Ihan varmasti voi uusioperheessäkin niin olla, mä uskon vakaasti että mun isäpuolelle olen aina ollut samalla tavalla rakas uin omatkin lapset, MUTTA silti mä uskon että biologia on biologiaa ja olisi valhetta vähätellä sitäkään.


    Olen onnellinen että saat kokea äitiyden ja ydinperheyden!
    Halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kritiikin pelko taitaa kohdistua itseeni, kun on niin vahva uusperhevanhemman identiteetti. Ja haluaa suhtautua neutraalisti erilaisiin perheisiin. Mutta täm on vaan niin luksusta, juuri tuo yhtä suuren rakkauden jakaminen. Kiitos ihana, halaus itsellesi!

      Poista
  2. Hieno postaus.

    Ei mullakaan tulisi mieleen kritisoida. Ei tämä seurustelukaan täysin yksinkertaista ole, kun molemmilla on menneisyys, lapset ja exät. Ehkä mekin tarvitsemme miehen kanssa aikaa ja väljyyttä. En usko, että yhteenmuutto liian nopeasti olisi hyvä idea, varsinkin kun olen erossani haavoitettu ja traumatisoitunut.

    Rakkauden vuoksi sitä on valmis tekemään töitä, kasvattamaan itsestään aikuisempaa ja uskaltamaan - jälleen kerran....Mitä muuta ihminen voi tehdä?

    VastaaPoista