Ulkoilmaäiti oli pidemmällä pohjoisen kiertueella ja kuvia heidän perheestään eri tuntureilla, erävaatteissa ja vauva milloin rintarepussa, milloin selässä riitti facebookissa. Esittelin niitä miehelle, kunnes hän sai tarpeekseen. Huokaisin nuotiolla otetusta perhepotretista, ettei meistä varmaan ikinä saada tuollaista kuvaa. Mies oli samaa mieltä eikä ymmärtänyt miksi pitäisi saada. Mies sanoi, ettei halua meistä kuvaa nokisina nuotiolla. Miehen mielestä se ei ole mitenkään meidän juttu ja minun pitää lopettaa pakkomielteinen kuvien tuijottaminen.
Jaha, vai niin. No lopetin, tai sitten heidän reissunsa loppui sopivasti. Jäin miettimään, miksi minusta on niin hienoa, että he vaeltavat vauvan kanssa. Minä en pidä vaeltamisesta. En yksin enkä taatusti vauvan kanssa. Olisin hysteerinen ajatuksestakin, että olemme satojen kilometrien päässä yksityisistä lääkäriasemista luonnon armoilla. Pelkäisin kaikkia ötököitä, jotka purevat vauvaa, ja pelkäisin aurinkoa punatukkaisen tyttöni iholla. En jaksaisi kuulla miehen marinaa (vanha partiolainen) enkä omaa marinaani. Vaeltaminen ei tosiaan ole meidän perheen juttu. Kävely metsässä ehkä, kauniina päivänä, jolloin ei ole hyttysiä tai hirvikärpäsiä. Tai kävely pihallamme. Kävely Helsingin keskustassa. Mietin pitkään, päiviä, mikä on meidän perheen juttu, koska emme me nyt rehellisesti sanottuna niin paljon kävele. Mies ei mieluiten kävele lainkaan. Millaisia kuvia lapselle jää?
Tajusin, että meidän perheen juttu on sosiaalisuus. Ihmiset, yhdessä syöminen, juhlat, tapaamiset, yhdessäolo. Rakkaat ystävät. Ympärillämme on valtava määrä ihmisiä, iso verkosto. Tiedän, että Maissi tulee tuskastumaan kuten isosiskonsa kysyessään, "siis ketä nämä nyt on, ketä meille tulee?" Ei pelkkä ihmisten ja tuttavien määrä kerro mitään. Mutta meille tärkeiden ja läheisten ihmisten määrä toivottavasti tuo hänelle turvaa jossain elämänsä vaiheessa. Ehkä joku heistä tukee häntä, auttaa oikealla hetkellä, on läsnä. Samalla tavoin, kuten me olemme läsnä ystäviemme elämässä. Minua pelottaa välillä se, että olemme niin vanhoja. Etten näkisikään häntä aikuisena tai hänen lapsiaan. Tiedän, ei se iästä ole kiinni, vaan ihan muista asioista. Haluan, että hänen ympärillään on hyviä ja meille rakkaita ihmisiä, vaikka meitä ei enää olisikaan.
En nyt mitenkään halua vähätellä erätaitoja ja tulen sytyttämistä hampailla ilman tulitikkuja, tai mitä hyvänsä temppuja osaavatkaan tuollaiset vaeltajat, mutta jotenkin mieleni rauhoittui. Me emme ehkä vie häntä kolmisten pitkin tuntureita, mutta meidän ympärillämme elävät ihmiset kantavat häntä sydämissään.
Sä oot kuin minä ja sun mies sanoi sulle, kuten mun mies sanois mulle. Nauratti kyllä oikeasti, miten samasta aiheesta "hepuloit" kuin minä. Mäkin jäin miettimään, miksi mä niin "kadehdin" tuollaista vaeltelua. Ehkä siksi etten ole reipas, enkä liikunnallinen ja etenkin siksi, että olen niin mukavuudenhaluinen, että en kestäis hetkeäkään ulkoilmaelämää tuossa mittakaavassa.
VastaaPoistaMies toivois et meidän perhe olis vaelteleva perhe. Mä saan morkkiksen etten ole.
Huoh!
Mutta jokaisella perheellä on omat juttunsa ja omat vahvuutensa. Niin se on.
Mä olen yrittänyt väittää itselleni, etten ole kateellinen tuollaisesta vaeltamisesta, mutta mies väitti mun olevan. Ja nyt säkin tavallaan, joten kai mä olen. Olin. Kaikkea sitä ihminen kadehtii, sitä että olisi joku muu kuin on? Jos kadehtisi kunnolla, niin mun mielestä kannattaisi kadehtia sellaisia laihoja, jotka voi syödä mitä vain lihomatta. Tai sellaisia aina iloisia, rakastettavia ja ihania ihmisiä. Tai tosi hyviä laulajia. Mutta että kadehtii sitä, että joku haluaa kävellä tunturilla reppu ja vauva selässä, niin se on oikeasti vähän pimeää.
Poista