Suku on pahin

On vähän kriisiyttänyt tänään. Miehen kanssa joka asiasta on tullut riitaa ja itkua. Karjuin miehelle ihan urakalla, ja sydämeni särkyi, kun tajusin Maissin katselevan ja ihmettelevän. Mun äiti huutaa mun isille? En halua nähdä noita ihmetteleviä silmiä ihan lähiaikoina. Kun itkin myös pysäköintiin liittyviä teemoja, totesin, että kyse saattaa olla hormonaalisesta kriisistä.

Onneksi mikään ei yhdistä pariskuntaa enemmän, kuin ulkoinen uhka. Mies ei ole tavoittanut poikaansa pariin viikkoon. Poika on ihan kunnossa, ei mitään hätää, mutta ei vaan vastaa puheluihin ja viesteihin. On siis armeijassa. Mies on paniikissa ja pelkää menettävänsä lopunkin yhteyden lapseensa, niin aikuinen kuin tämä onkin. Soitin pojan äidille ja kysyin kuulumisia. Hän käyttäytyi tosi oudosti, ei halunnut jutella kanssani. Kysyin onko kaikki ok, olenko loukannut häntä tai onko jotain sattunut. Kaikki on kuulemma oikein hyvin. Anoppi taas on kirjoitellut mukavia kommentteja facebookissa, omaan töksähtelevään tyyliinsä. Kuten "monien parkinson-potilaiden omaiset tukevat heitä, mutta omat omaiseni eivät". Tiedän hänen viittavaan tällä ex-mieheensä, josta hän itse halusi erota. Näin lukiessaan siitä tulee mieleen lähinnä yksinelävän anopin ainoa poika perheineen (that's us). Toinen miehen ex-vaimo (tavallisesti se oudompi) ei ole moneen päivään oikutellut millään tavalla, ei myöskään hullu äitini, joten sillä saralla on mennyt oikeinkin hyvin. Ja kun mies soitti pojan äidille ja puhui pitkään tämän kanssa, siitä seurasi, että poika on viestitellyt koko illan whatsapissa isänsä kanssa armeijajuttuja. Hän haluaa aliupseerikouluun ja sotapoliisiksi.

Tänään sain myös puhelun serkultani, joka haluaa vaimonsa kanssa tulla mahdollisimman pian katsomaan vauvaa. Hän on ilmeisesti leppynyt siitä, etten kutsunut heitä häihin tai ristiäisiin (emme ole oikeasti tekemisissä ja silloin harvoin kun olemme, hän ei ole selvinpäin). Äidin suku on kyllä helmiporukkaa. Minä ja Maissin kummitäti, sekä veljeni, olemme ehdottomasti valiojoukkoa. Meidän kanssamme ei siitä syystä juuri ollakaan tekemisissä. Muut ovat vahvasti päihdeongelmaisia ja jonkinlaista persoonallisuushäiriöiden kirjoa myös esiintyy. Viime viikolla ollessani Maissin kummitädin luona hänen äitinsä oli kuullut asiasta minun äidiltäni. Tätini lähetti omituisia, aggressiivisia viestejä siitä, miten serkkuni pitäisi tehdä nyt sitä ja tätä Maissin kanssa. Suvulla on outo suhtautuminen minuun, Maissin kummitätiin ja nyt avioeronsa vuoksi veljeeni. Häntä ei käytännössä ole olemassakaan. Eräs toinen serkkuni oli uhonnut, ettei kyllä enää soittele veljelleni. Veljeni jääkin kaipaamaan hänen humalaisia itsesääliavautumisiaan kello 22 jälkeen. Koska olen rajannut vahvasti yhteydenpitoa suvun kanssa antamalla puheluiden esimerkiksi mennä aina ensin vastaajaan, josta selvitän tajunnan tason ennen kuin mahdollisesti soitan takaisin, minuun suhtaudutaan vihan sekaisella kunnioituksella. Rajattomille ihmisille omista rajoista kiinnipitäminen on punainen vaate. En ole tavannut ensi viikolla kyläilevää serkkuani sen jälkeen, kun hän 1,5 vuotta sitten olisi halunnut minun poikkeavan heillä ennen töihin menoani, tuossa aamukuudelta, jotta hänen päihtymystilansa olisi sopiva sille, että hän osaa eritellä minulle fiiliksensä. Suostuin menemään vasta töiden jälkeen eikä se ollut hänestä ollenkaan sama. Nyt hän kertoi hakeutuvansa töihin lastensuojeluun. En ajatellut suositella häntä.

Eräs kiva serkkuni isän suvusta on kalevalainen jäsenkorjaaja ja hän hoitanut meitä lähes 30 serkkua isäni puolelta. Hän sanoo meidän olevan niin lonkkavikaisia, että jos olisimme koiria, meidät olisi lopetettu koko sakki. Minulla on mahtava geeniperimä. Miesparka.