keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Tosiasioiden tunnustaminen

Keskiviikko on viikon paras päivä. Ihana hömppäsarja Nashville tulee Liviltä. Kantrimusiikkia ja suurta draamaa, aivan parasta viihdettä imetyksen ja helteen pehmentämille aivoilleni. On aivan liian vähän sarjoja, joissa soi kantrimusiikki. Olen niin maalainen, että rakastan lava-autoja ja kantrimusiikkia. Rakastan edelleen bootsejakin, vaikka ne ovat tainneet jäädä pois muodista jo viime vuosituhannella. Rakastan myös rommirusinajäätelöä, mikä löytö kaupan pakastealtaasta.

Huominen jännittää, sillä lähdemme typyn kanssa 250 km:n päähän kummitädin luokse kyläään. 250 km voi olla pitkä tai lyhyt matka, matkakumppanin vireystilasta riippuen. Prinsessa Paukkumaissi on ollut tosi itkuinen tällä viikolla, hän tekee hampaita ihan urakalla. Itku on herkässä ja sylissä pitäisi olla joka hetki. Isi ei kelpaa kuin kantotelineeksi seisomaan vieressäni typy sylissä. Jouduin kaivamaan jo rintarepun esiin, että saan jotain tehtyä välillä. Mutta mikä jälleennäkemisen riemu, kun tyttö herää 15 minuutin päiväuniltaan. Äiti! Hänen hymynsä valaisee koko maailmani. En ole koskaan ollut kenellekään näin tärkeä. Mies jää kotiin teinin kanssa, jolle tulee toinen teini yökylään. Jotenkin minulla on olo, että minun arpani kuitenkin voitti.

Kävimme päivällä vihannesostoksilla, siitäkin keskiviikko on hyvä päivä. Suosimani luomuvihannesmyymälä aukeaa silloin oltuaan kiinni lauantaista asti. Söin lounassalaatin ja join tajuttoman hyvän kahvin. Ajomatkalla pohdin taas tätä kaikkea; omaa itseäni, joustamattomuuttani, sitä millainen olen ja millainen haluaisin olla. Tajusin, että ennen kaikkea haluaisin olla rennompi, suhteessa ihan kaikkeen, koko elämään. En haluaisi olla huolissani ja jännittää koko ajan. Murehtia koko maailman murheita. Miten tullaan rennoksi, ilman lääkitystä? Hyvät neuvot voi jättää kommenttilaatikkoon. Työstän oman elämäni ohjekirjaa ja sen  kärkisijoille asettuu hyväksyminen. Oman itseni, vallitsevan tilanteen, perheeni, koko elämän hyväksyminen. Kuten J.K. Paasikivi on sanonut: Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Yksi toteamistani tosiasioista oli tänään se, että asiat ovat varsin hyvällä tolalla. Juotuaan loistavan hyvän kahvin päivänä, jonka tärkein tehtävä on shoppailla luomuvihanneksia oman tyttären kanssa, voi sanoa, että elämä on hyvä.

6 kommenttia:

  1. Sä kyllä vaikutat elämäsi hyväksyneeltä. Noin sanottuna se kyllä kuulostaa siltä, että elämäsi olisi kamalaa, mutta hyväsyt silti :D Siitä tuskin on kyse.
    Mulle on auttanut Vastaisku ankeudelle-blogista lukemani lause "nyt on näin". Kun sitä itselleen hokee huonona hetkenä, niin jotenkin tajuaa senkin nytin menevän ohi.

    Rentous on kiva. Mutta miten sen saavuttaa? Löytämällä sisäisen lapsensa :D Tai olemalla laiska. Laiskat on rentoja :)
    Sä olet kyllä yvä tuollaisena kuin olet. Enkä ole ajatellut sun olevan pinkeä tai tiukka...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain syystä olen aina ajatellut, että mulla on ihana elämä, silloinkin kun on ollut tosi raskasta. Yhden bussimatkan muistan, jolloin tuli vihoviimeinen pisara avioeron, paskan uuden suhteen ja työmurheiden lisäksi kun lähiomainen soitti ja kertoi sairastuneensa syöpään. Meinasin tikahtua itkuun bussissa matkalla töihin ja ajattelin, että tämä elämä on oikeasti ihan kamalaa. Kun niistäkin kaikesta selvittiin, olen ajatellut, että elämässä on aina jotain hankalaa, ja hankalien vaiheiden välillä on onnea, josta pitää muistaa nauttia. En haluaisi vaihtaa elämääni kenenkäään muun elämään. Silti on asioita, joiden hyväksyminen on mulle edelleen vaikeaa. Lapsen myötä olen joissakin asioissa rennompi, toisissa taas entistäkin hullumpi ja takakireämpi. Tuo nyt on näin on kyllä hyvä :)

      Poista
  2. Tunnistan itseni tuosta murehtimisongelmasta. Nyt lomalla bravuurini on ollut itsesuggestointi lähes hysterian partaalle nukkumaan mennessäni: murehdin kaikkea, mitä en ole saanut tehtyä ja mitä "pitäisi" tehdä. Lomalla. Murehtimisesta päätellen käyntikortissani pitäisi lukea vähintäänkin "Messias" tai jokin muu maailmanpelastaja, mutta oikeastihan murheeni ovat turhia ja täälläkin on kaikki hyvin. Ehkä meidän on vaan vaikea kestää sitä, että kaikki on hyvin? Ehkä elämän merkitys on ollut aika pitkään asioiden korjaamisessa/järjestämisessä, joten osa minuutta määrittyy sen kautta? En tiedä, mutta rasittavaa se on ;) Ei mulla mitään vinkkejä siis ole, mutta mieluusti otan niitä vastaan. Haleja tähänkin päivään muru <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeasti, kyllä tämä joku messias-syndrooma on. Sulla on kyllä joku syvä viisaus tuossa korjaamisen kautta elämisessä, täytyy miettiä sitä tarkemmin. Äitiysloma on ollut siitä mahtavaa, että oikeasti on tärkeintä vain pitää huolta vauvasta ja minusta itsestäni. Se on tehnyt tosi hyvää. Mutta tässäkin jonkun muun kautta määrittyy rajaaminen, koska se on vauvalle tärkeää, ei niin, että hoksaisin sen ihan ite ja vain itseni vuoksi. Palataan aiheeseen, epäillemättä. Haleja ihana <3

      Poista
  3. Kaikki tapahtuu niiden parhaaksi, jotka uskovat. Näin sen näen ja uskon, ettei tarvitse jännittää turhia. Tosin kyllähän mä stressaan silti, monestakin asiasta. Silti perusturvallisuus on jossain muualla kuin ympäröivissä jutuissa, ei sitä mun viiripääkään saa kumottua.

    En oikeasti tiedä mitä sanoa mutta tällaisia ajatuksia tuli mieleen. Keskittymiskykyä häiritsee eräs pieni, joka hokee "Äiti tekee rullajuuston". Rullattu juusto on parempi kuin lättänä... :)

    Puss!

    Pieta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on ja aina lopulta sen huomaa. Asiat menee aina lopulta parhain päin.

      Rullajuustoa :) tietysti se maistuu ihan erilaiselta.

      Poista