Pieniä murheita, pikkiriikkisiä

Elämme edelleen kaksiossa, sillä vintti elää trooppista todellisuutta yöstä toiseen. Alakerrassa selviää öisin avaamalla ikkunat ja antamalla viileämmän ulkoilman jäähdyttää huoneet. Kaksio tarkoittaa, että istun olohuoneessa kirjoittamassa ja kuuntelen, kun Maissi pulputtaa omia juttujaan miehen vieressä viereisessä huoneessa. Mitähän hän oikein juttelee? Millaisia asioita hän haluaa kertoa päivän päätteeksi?

Tänään olen pohtinut sitä, etten ehkä pysty palaamaan vielä kuoroon syyskuun alussa. Ellei tapahdu ihmeitä ja Maissi ala syödä kiinteitä ratkaisevasti enemmän. Äidinmaito on edelleen pääravinto typyllä ja kaikki muu syljetään pois. Paitsi maissinaksut, nimensä veroisesti. Mangoa menee välillä muutama lusikallinen. Kurkkua hän järsii, tänään melonin palaa. Voikohan maissinaksuilla kasvaa isoksi? Kuoroon paluu on ollut suuri haaveeni, sillä ikävöin sitä niin, että sydämeen sattuu. Treenit ja lyhyet esiintymiset vielä ehkä onnistuisivat, treenit kerran viikossa muutaman tunnin ajan. Huolestuttavinta on leiri syyskuussa, josta voisin ajaa öiksi kotiin, mutta silti minun pitäisi olla pitkät päivät poissa. Tällä hetkellä olemme tosi kiinni toisissamme, enkä uskalla olla poissa tuntia pitempään. Ongelma ei ole vain minun päässäni, myös miestä hermostuttaa jäädä yksin vauvan kanssa, joka ei syö mutta itkee nälkäänsä. Minun pitäisi vähintäänkin reipastua lypsämisen kanssa, jotta maitoa olisi reilusti pakkasessa. Lypsäminen vain sucks.

Luopuminen ei ole tuntunut minusta hankalalta, ei usein. Ei lapsen vuoksi, muuten kyllä. Kuorosta luopuminen tuntuu, tai paluun lykkääminen. En ole taitava laulaja ja minulle uuden oppiminen musiikissa on hidasta. En opi stemmoja nuotteja lukemalla, vaan korvakuulolta ja ainoastaan toistojen kautta. Meidän kuorossamme ei voi käydä vain satunnaisesti, ymmärtäisitte, jos tuntisitte kuoronjohtajan. Kuoro ei ole harrastus, se on elämäntapa. Aion nyt vielä kysyä, jos saisin käydä edes silloin tällöin, joka toinen viikko, kun mies on aamuvuorossa. Jos voisin jättää leirin väliin. Oppisin edes vähän. Osaan jo kuitenkin arvata vastauksen ja kysyminenkin hirvittää. Kokonaisuuden kannalta ei toimi, että kuorossa loikitaan miten sattuu, vaikka se palvelisikin minua. Kerään siis rohkeutta vielä jonkin viikon ajan. Ja toivon, että syöminen alkaa sujua.

Toivoton en ole ollenkaan. Tänään huomasin Maissin ylähampaan puhjenneen. Hän myös nukahti tänään jo toista kertaa itsekseen, ilman tissiä. Siis miehen vieressä, ei sentään yksin. Olen murehtinut sitäkin, miten hän ikinä oppii nukahtamaan ilman imettämistä. Mutta niin hän vain oppii ja kasvaa. Minusta huolimatta, omaan tahtiinsa.