Niin paljon kivoja tapaamisia viime päivinä. Elän kohtaamisista toiseen ja niiden väliajat sulattelen ja mietiskelen. Perjantaina oli äitikertsi koolla kuuden vauva-äitiparin voimin. Seitsemäs eli ulkoilmaäiti oli tyttärensä kanssa vaeltamassa Norjan lapissa. Olen käynyt lukemattomia kertoja tuijottamassa heidän kuvaansa fb:ssa; uupuneina mutta hymyillen tunturin laella. En osaa pukea sanoiksi tunteita, joita kuva minussa herättää. Ällistys ja ihailu ovat ehkä lähimpänä tunneskaalaani. 7 kuukauden ikäinen vauva selässä tunturin laella. Minä en pääsisi sinne ilman vauvaakaan.
Äitejä oli tosi mukava nähdä. On hienoa nähdä ja kuulla, kuinka lapset kasvavat. Jakaa pohdintoja ja tietoa aiheista, jotka eivät kiinnosta ketään muuta, kuin samassa elämäntilanteessa olevia. Heidän kanssaan on helpottavaa olla olemassa vain Maissinaksun äitinä. Kaikki muu on ohuesti, kuin seitteinä kiinni minuudessani. He tietävät mitä teen, mistä olen tullut ja muuta triviaa. Mutta ihmisenä he eivät minua tunne, eivätkä odota minulta läsnäoloa tai kykenemistä keskusteluun, kuin kahvikupin ja keskeneräisten lauseiden verran. Tuskin kukaan muukaan oikeasti odottaa, mutta heidän seurassaan olen siitä levollisen varma.
Eilen illalla viisi mukavaa työkaveria oli saunomassa ja viettämässä naisten iltaa, he tosin taitavat olla jo enemmänkin ystäviä kuin työkavereita. Osa on jo vaihtanut työpaikkaakin. Jokainen heistä on omalla tavallaan ollut iso tuki kuluneen kevään aikana. Joukko ihania, hauskoja naisia. Läsnäolo tuntuu silti tavallistakin haastavammalta tällä hetkellä ja koen itseni tosi tylsäksi seuraksi. Onneksi yksi vieraista toi tullessaan kuohuviiniä, sillä vasta pöytää kattaessani tajusin, etten ollut varannut viiniä illaksi. Juu, he tulivat autoilla ja meillä on vauva, mutta ihana, kylmä valkoviini lämpimässä kesäillassa salaattien seuraksi ei ollut käynyt mielessänikään. Tunsin itseni ihan idiootiksi. Myöhemmin mietin sitä, olinko vähemmän tylsä ihminen silloin, kun vielä itse join? Joku voisi muistaa minun olleen suorastaan maanisen hauska.
Ainakin olisin muistanut varata tarpeeksi viiniä.
Aikamoista vaeltelua, ei onnistuis myöskään multa. Mutta toisaalta, onnistuu uusperheys ja jättiperheys ja moni muu. Silti kyllä lähtisin mieluusti kokeilemaan vaellusta, jos joku kantelis ja hoitais muksut siinä mukana. ;)
VastaaPoistaPuss,
Pieta
Samaa olen miettinyt, että itsekin pystyy asioihin, joihin ehkä joku muu ei pysty. Mutta jotenkin mahtavaa tuo vauva selässä vaeltelu on, ehkä juuri siksi, kun se on itelle ylivoimaista. Haleja ihana!
PoistaToi ulkoilmaäiti kuuluu sarjaan: ihailen, kadehdin ja salaa inhoan. Miten jotkut pystyy, jaksaa, haluaa?
VastaaPoistaÄitiryhmät on ihania. Kaipaan niitä aikoja, kun sai vaan tyytyväisenä olla "samanlaisten" seurassa. Etenkin alkuäitiydessä oli vaikea keksiä puhuttavaa muiden kuin samassa tilanteessa olevien kanssa. pelkäsin olevani todella tylsä kun en mitään keksi, mitään jännää sanottavaa. Ajoittain sama ongelma edelleen, hieman eri muodosssa. Meen vähän kipsiin lapsettomien seurassa (valitettavaa) ja en millään keksi mitään puhuttavaa, paitsi lapsista. Tai siis sellaista: ohhoh, ei tässä muuta ehdi kun noi kaikki pitää mut niin kiireisenä, ei ole elämää. Ja sit taas lapsellisten kanssa puhun jotakuinkin kaikesta muusta paitsi lapsista. MIKSI???
Toi on ihan kauheaa. Argh!
Saan kiinni sun ajatuksesta, kun pelkää olevansa tylsä ja puhuvansa vain lapsista, ei päähän tule yhtään ainoaa järkevää ajatusta. Ja nolouksissaan dissaa oman elämänsä kokonaan. Itkin miehelle eilen sitä, kun mä oon niin tylsä. En tosin muistanut, oonko joskus ollut mitään muuta. Mies lohdutti, ettei tänne varmaan kukaan tulisi kylään jos mä oikeasti olisin niin tylsä, kuin musta tuntuu. Kai loppupelissä kaikki vaan murehtii sitä omaa tylsyyttään.
Poista