Finally. Kotona. Viikko reissuamista takana, ensin ystävien luona viikonloppu ja sen jälkeen neljä päivää veljeni luona. Tulimme viime yönä kotiin. Tänään ajelin typyn kanssa naapuripaikkakunnalle pieneen myymälään ostamaan broccolinoja ja luomusiikliä ja muuta yhtä ihanaa, ja tunsin niin vahvasti olevani kotona. Kuulun tänne. Rasti seinään.
En kuulu enää synnyinseudulle, enkä pääkaupunkiseudulle. Kuulun näille syrjäisille rannikkoseuduille, joita asuttavat jurot ja vaikeasti lähestyttävät ihmiset. Kuulun tähän pieneen kylään, jossa joka torppaa on on asuttanut sama suku viimeisen sadan vuoden ajan. Kuulun tähän pieneen natisevaan taloon, jossa tyttäreni on siinä asuvan suvun viides sukupolvi. Minun onneni on täällä; riemusta kehräävät kissapojat, kupsuttavat kanat ja pulputtavat marsunketaleet. Auki revähtäneet pionit, villiintynyt kukkapenkki ja vanhan saunan rauha.
Kotona.
Mä hurmaannun sun puhkuvasta onnellisuudesta. Ihana lukea tuollaista.
VastaaPoistaMiten sopeutuva vaimous etenee? Mä tänään taas muistin projektin, kun poikkeuksellisesti marisin ja arvostelin ja miestä ärsytti. Jotenkin muistin miksi se ei kannata, turha volina. Oikeasti turha.
Iloa iloa lisää vaan sinne teille.
Kiitos ihana! En tarkoituksella huijaa uskomaan, että elämä tässä osoitteessa on pelkkää täydellistä auvoa. Mun mieli vaan jotenkin toimii nyt näin, että kaiken ärsyttävänkin keskellä oon oikeasti onnellinen. Ehkä mun pitää kirjoittaa joku hillitön valitus välillä, ettei mene liian imeläksi. Puss ihana!
Poista