Saako kiljua ilosta? Arki on alkanut, arki auto-ongelmineen ja miehen töihinpaluulla. Kävin neuvolassa tänään Paukkumaissin kanssa ja autoni valutti reilusti öljyä. Huolestuttavaa. Mieleni on kuitenkin kevyt ja askeleeni kepeä, sillä teini lähtee huomenna äidilleen ja mies on päivät töissä. Arki tarkoittaa kesän jatkumista kahdestaan prinsessan kanssa. Aiemminkin lomani on usein kestänyt pitempään kuin miehen, mutta viime kesänä se kului gradun merkeissä. Nyt lomani jatkuu vielä lokakuun puoleenväliin vailla mitään tieteellisiä tavoitteita. Olen nollannut itseni odotuksista. No ikkunat olisi ehkä hyvä pestä ennen lokakuuta. Tai pesettää, kai siihen on firmoja?
Tänään olen yrittänyt siis vaientaa kuplivan riehakkaan hyväntuuleni, sillä ei ole korrektia tuulettaa toisen työhön paluuta ja lapsen lomailun päättymistä kovin alleviivaavasti. Auto-ongelmat auttoivat tässä sopivasti. Appiukko järjesti minulle audienssin autokorjaamolle, jossa pikaisesti tutkittiin öljyvuodon lähdettä ja pohdittiin, olenko kuitenkin sekoittanut öljyvuodon ilmastointilaitteen kondenssiveteen. Autokorjaamo oli mahtava matka sukupuolten eron hämärän rajamaille ja pimeälle keskiajalle, jossa naisen aivoilla on mahdotonta ymmärtää mitään muuta autoista, kuin että ne ovat jonkun värisiä ja että aina välillä täytyy muistaa pyytää miestä tankkaamaan se. Korjaamohenkilö puhui ainoastaan appiukolle, joka ystävällisesti puhui puolestani ja kipusi etunenässä rasvamonttuun katsomaan miltä minun autoni pohja näyttää. Tilanne oli niin koominen, että oli vaikea olla nauramatta ääneen.
Ihana kesäretkipäivä vastikään poiki keskustelun ystävien kanssa siitä, miten eri tavoin ystäväni suhtautuvat autoihin. Toinen on vielä neitsyt oman auton hankinnassa, toinen on sujuvasti delegoinut autoasiat miehelleen. Itse jäin pohtimaan suhdettani omaan autooni. Minun ikiomaan autooni. Olen ajanut 16-vuotiaasta asti, alkuun metsäteillä ja meren jäällä. Yläasteen jälkeen olisin halunnut hakea ammattikouluun autonasentajalinjalle, mutta isäni pakotti minut lukioon. Lukion jälkeen mieleni olikin jo muuttunut. Olen ajanut satojatuhansia kilometrejä tässä elämässä. Olen vaihtanut itse öljyt autooni ja moottoripyörääni. Osaan vaihtaa renkaat (vaikka en enää viitsi, kun mies ja appiukko tekevät sen puolestani). Oma auto on ollut minulle itsenäisyyden ja vapauden symboli, johtuen varmaankin taustastani maalaiskylässä, josta julkiset yhteydet kulkivat maailmalle joka aamu ja ilta, paitsi eivät viikonloppuisin. Omilla autoillani on ollut hellittelynimet, kuten ensimmäiseni Mammanmitsu (ärhäkkä japanilainen, sähköpeilit ja kaikki mahdolliset hilavitkuttimet, jotka olivat aivan amerikkaa 80-luvun autossa). Suosikkini Ford Ka ; Hoppakuoriainen, hopeanharmaan värinsä ja Fordin historian mukaan. Siihen mahtui iso rumpusetti ja maastopyörä kyytiin. Muutama sporttinen auto (se tunne, kun kiihdytät moottoritiellä ajaessasi jo 120 km/h ja auto vain hyrähtää allasi ilosta). Nykyinen rakkaani on nimeltään Hugo, tumma ja tulinen ranskalainen nahkapenkkeineen ja kattoikkunoineen. Se on ensimmäinen dieselini, vähän sportti kuitenkin, vaikka näyttää harmittomalta pieneltä naisten autolta. Edelleen Hugo on minulle vapauden symboli, voin lähteä täältä liikenteeseen koska tahansa. Minne tahansa. Samaa vapautta ei tunne ajatellessaan lähintä bussipysäkkiä kuuden kilometrin päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti