tiistai 15. huhtikuuta 2014

Äideistä

Nuorempana valitsin ystävät ja seurustelukumppanit usein sen perusteella, millainen heidän äitinsä oli. Minulla on ollut lukemattomia kaverisuhteita, jotka ovat perustuneet vuorovaikutukseen heidän äitinsä kanssa. (Jos jollain ystävälläni on siis mäntti äiti, hän tietää, että rakkauteni on todellista.) Usein on käynyt niin, että vaikka parisuhde on päättynyt, ex-kumppanin äiti on jäänyt elämääni. Heistä suosikkini on Maija, paras äitini jo 20 vuoden ajan. Hän on sielunkumppanini ja tyttäreni mummi, soittelemme tai viestimme lähes päivittäin. Olen vakuuttunut, että minun olisi kuulunut syntyä hänelle.

Tämä kaikki alustus on taustaa sille, että aiemmin toimin näin, en enää. Nykyinen mieheni ei ole päässyt puolisokseni äitinsä ansiosta, pikemminkin äidistään huolimatta. En halua olla ilkeä, anopilla on hetkensä ja hän tekee kaikkensa lastenlastensa hyväksi. Aivan kaiken. Olen välillä hämmennykseen asti kiitollinen siitä, miten paljon miehen vanhemmat tekevät hyväksemme. Se on vierasta minulle, joka olen ollut jo pitkään maailmalla. Perheeni on kaukana enkä ole tottunut saamaan heiltä apua tai tukea. Anopin kanssa kuitenkin kärsivällisyyteni on välillä koeteltavana. Hän on tosi kovaääninen eikä aina kovin hienotunteinen. Ei auta, että pahimmat möläytykset tulevat TOSI KOVALLA ÄÄNELLÄ. Esimerkiksi ihmisestä, joka istuu vieressäni. Anoppi puhuu jatkuvasti ruoka suussa, mikä on tosi ärsyttävää. Asia missä meillä tulee kuitenkin sarvet kolisemaan, on vauvan hoito. Anopilla on kova tarve hoitaa tyttöä ja luoda suhde häneen. Se on ymmärrettävää ja olen siitä kiitollinen. Hän haluaa tehdä sen kuitenkin kaukana minusta, lenkillä vaunujen kanssa, ostoskeskuksen toisessa päässä tai autoillen vauvan kanssa. Tuota viimeistä hän ei ole vielä minulle asti uskaltanut ehdottaa, kumma kyllä, miehelle vain. Anopilla on 15 vuotta vanha miniatyyriauto alkuperäisillä renkailla ja parkinson.

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että anoppi on normaalilla tavalla ärsyttävä äiti. Vähän tungetteleva, vähän ylihuolehtiva. Kuitenkin välittävä ja hyvää tarkoittava. Sellainen, josta voi sanoa: "Voi miten rasittavaa, mutsi kävi ja pesi taas kaikki meidän ikkunat vaikka sanoin ettei tarvii." Ottaisin sellaisen äidin koska tahansa. Omani on persoonallisuushäiriöinen mielenterveyspotilas, entinen sekakäyttäjä. Persoonallisuushäiriö sijoittuu jonnekin narsismin ja epävakaan välimaastoon. Lähdemme pääsiäiseksi kotiseudulle, siksi tämä kaikki on mielessäni. Tyttäreni tapaa ensimmäistä kertaa äitini. Äidin, joka katkaisi välit minuun yli kahdeksi kuukaudeksi vauvan ollessa kaksiviikkoinen. Käymme tapaamassa vanhempiani, mutta yövymme veljeni luona. Vannotan miestä, ettei vauva jää sekunniksikaan kahdestaan äitini kanssa. Äidin hulluus on pimeyttäkin mustempaa, se on ilkeää ja pirullista.

Omaan äitiini verrattuna anoppi on siis oikeastaan aika helmi.

6 kommenttia:

  1. Voi rakas. Mä olen kiitollinen susta ja sun kanssa jaetuista äidittömyyden kokemuksista. Onneksi maailmassa on viisaita naisia, joilta saa äitiyden korviketta <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos samoin <3 mietin pitkään, annanko äidin edes nähdä vauvaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kieltämällä teen tästä isomman numeron. Jo välimatkan vuoksi heidän suhteensa jää ohueksi. Ja kuka luottaa mummiin, joka pitää välillä parin kuukauden mykkäkouluja? Mummi hoitaa tämän takuuvarmasti omalla tyylillään ihan persiilleen, ei minun tarvitse sitä estellä. Halaus rakas!

    VastaaPoista
  3. Kiitos niin rehellisestä tekstistä. Onneksi menneisyys tai perheemme ei määrittele meitä. Sinä mahtava upea nainen, onneksi voimme toteuttaa äitiyttä miten haluamme, me voimme päättää millaisia arvoja opetamme lapsillemme. Ja minä ajattelen, että mummi on mummi, hauraat muistot ovat silti muistoja.

    LÄMMIN halaus.

    VastaaPoista
  4. Elisa, kiitos sanoistasi <3 Halaus itsellesi.

    VastaaPoista
  5. Uuuh. Tämä sun teksti tuli kyllä niin osuvaan aikaan, kun juuri olen vellonut oman anoppiasiani kanssa. Miksi kaiken pitääkin olla niin vaikeaa? Tai meillä kyse ei enää ole meidän väleistämme, vaan miehen vanhempien käpertymisestä appiukon sairauden ympärille. Kun ei muuta näe, niin ei muuta näe -edes lapsenlapsiaan. Totesin juuri miehelle, ettei meidän lapsilla ole enää faktisesti kuin yhdet isovanhemmat, minun vanhempani, jotka taasen ovat hmmm... melko pystyynkuolleita. Sinänsä hyviä, mutta passiivisia. No, tulipa sekava sepustus, enkä päässyt tässä sun tilannetta vielä oikein kommentoimaankaan, kun omat asiat tunkee niin päälimmäiseksi.

    Joka tapauksessa ihana kun kirjoitat asioista niiden oikeilla nimillä. Sun inspiroimana mäkin tein sen odotetun (?) comebackin.

    VastaaPoista
  6. Ihan mahtavaa, sun comeback! Appivanhemmat ei niinkään. Surullista, että omat lapsenlapset unohtuu. Voisi kuvitella, että se olisi se juttu mikä pitää kiinni elämässä, mutta ei kai sitten. Halaus <3

    VastaaPoista