Olen paljon pohtinut sitä vaikeutta, millaista on rakentaa omaa äitiyttä ilman omaa äitiä. Ehkä liioittelen sen vaikeutta, mutta olen kokenut sen kipeänä asiana. Minulla on ohjeena ikään kuin kuvan negatiivi, näky siitä, mitä en halua olla. Eräs ystäväni sanoo usein: Jokainen voi olla esimerkki. Ellei muuta, niin varoittava esimerkki. Minun äitini on varoittava esimerkki. Voin yrittää toimia toisin, voin yrittää antaa niitä asioita ja kokemuksia, mitä en ole itse saanut. Jotenkin koen, että rakennan äitiyttäni tyhjästä. Että joudun keksimään pyörän uudestaan.
Ei se mahdotonta ole, päinvastoin. Moni asia tulee selkärangasta tai luonnostaan, eikä vanhemmuus ole pelkästään sukupuolissidonnaista. Minulla on ollut myös toinen vanhempi, isä, joka on ollut suojeleva, lohduttava, turvallinen, ankarakin. Monissa piirteissäni muistutan isää, varmaan myös vanhemmuudessa. Olen ollut vanhempi uusperheessä, eikä lasten etusijalle asettaminen ohi omien tarpeiden ja toiveiden ole vierasta. Myös työssäni olen hoitanut ja suojellut lapsia, asettanut rajoja. Vanhemmuudessa on paljon tuttua, mikä sekoittuu uuteen; siihen käsittämättömään rakkauden määrään, mitä tunnen lasta kohtaan. Se rakkaus on kuin polttoainetta, joka saa liikkumaan ja toimimaan. Valtavaa energiaa. Samalla se tekee minut äärimmäisen haavoittuvaksi. Minulla ei ole koskaan ollut mitään näin arvokasta. En ole koskaan pelännyt menetystä näin paljon.
Se rakkaus sattuu myös siksi, että oma äitini ei ole rakastanut minua tällä tavalla. Hän pystyy katkaisemaan välit minuun ja veljeeni koska tahansa. Hän voi tehdä meistä rikosilmoituksia tai muuttaa testamenttinsa. Hän voi soittaa esimiehelleni töihin ja pyrkiä vahingoittamaan minua. Hänen vihansa on yhtä vahvaa kuin minun rakkauteni tyttäreeni. Minun on mahdotonta kuvitella että voisin vahingoittaa lastani, tarkoituksella. Aivan varmasti tulen vahingoittamaan häntä, osaamattomuuttani, itsekkyyttäni, ymmärtämättömyyttäni. Mutta tahallani ja vaivaa nähden, en usko. Ajatus siitä, että jonain päivänä tuo pieni ihminen ei haluaisi olla elämässäni, on kauhistuttava. Me olemme toistemme koko maailma tällä hetkellä. Se täytyy muuttua, hän kasvaa hitaasti minusta irti ja alkaa elää omaa elämäänsä. Mutta ettei meillä enää olisi yhteistä maailmaa, sitä en kestäisi. Etten saisi olla hänen elämässään, ettei hän luottaisi minuun. Loppuelämäni ajan aion tehdä kaikkeni sen eteen, että tyttäreni arvostaa ja kunnioittaa minua, siksi mitä olen ihmisenä ja mitä merkitsen hänelle.
Suru syntyy siitä, etten ole ollut yhtä rakas. Minulla ei ole ollut niin suurta merkitystä, että äitini olisi halunnut muuttua, olla parempi ihminen minun vuokseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti