Ihmisille tapahtuu ihan kamalia asioita. Viime viikkoina olen kuullut hurjaakin hurjempia juttuja tosielämästä. Ne kaikki ovat tapahtuneet ihmisille, jotka tunnen. Ystäväni sisko kuoli syöpään 37-vuotiaana, 3 lapsen äiti. Hän sairasti vuoden, mitään ei ollut tehtävissä. Toisen ystäväni sisko sai kaksoset raskausviikolla 23. Komplikaatioiden määrä on ollut käsittämätön, mutta ihmeen kaupalla lapset ovat hengissä. Ja heidän vanhempansa. Eräs tuttavani sai sukupuolitaudin, uskollisesti naimisissa oleva ihminen. Heillä on monta lasta eikä aikomustakaan erota. Hieman haasteellinen tilanne. Puoliso ei ole myöntänyt olleensa uskoton. Toinen tuttavani odotti lasta, jonka vatsanpeitteet olivat avoinna, ruokatorvi ja keuhkot kehittymättömät ja aivoissa isoja ongelmia. He päätyivät raskauden keskeytykseen ennen 20. raskausviikkoa.
En voi väittää kasvaneeni pumpulissa, elämä on joskus kolhinut. Mutta tällaisia suruja kuullessaan miettii, kuinka ihmiset jaksavat ja selviytyvät. Ei ole vaihtoehtoja, tietenkään. Ihmiset joutuvat tekemään valtavia päätöksiä juuri esimerkiksi raskauden suhteen, synnyttääkö lapsi vai keskeyttää raskaus. Jättää petollinen puoliso vai jatkaa eteenpäin? Kaikesta on helppo olla jotain mieltä, niin kauan kun se ei osu omalle kohdalle.
Tänään kiitän ehjästä elämästä, terveydestä; omasta lapsesta, joka kakkasi itsensä juuri niskaa myöten, ystävistä; puolisosta, joka yrittää työntää niskakakkaisen vauvan minulle, uudesta aurinkoisesta päivästä. Tänään ollaan elossa ja moni asia on hyvin. Turhat marinat hitolleen! Ja esirukouksia,voimia ja lämpimiä ajatuksia niille, joiden päivässä on lähes sietokyvyn ylittävää tuskaa ja huolta.
Aika kauhean hurjiaa asioita sun tutuille tapahtuu :(
VastaaPoistaEi osaa sanoa, miten reagoisi, jos omalla kohdalla.
Pitää muistaa olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja tavallisesta.
Niskakakka! Niitä ei unohda. Ne on parasta :)
Joo, tulee jopa mieleen, ettei kannata olla mun tuttavapiirissä.
PoistaEn ymmärrä tuota kakan leviämissuuntaa, se ihan kuin räjähtää siellä vaipan sisällä. Mystinen kakkaräjähdys.
Meillä on eräs ystäväpariskunta joista toisella on juuri todettu joku etenevä (?) lihassairaus, jonka nimi ei ole vielä tiedossa. Tapasimme juuri äskettäin ensimmäistä kertaa oireiden alun jälkeen ja oli todella ahdistavaa seurata tätä ystävää, joka oli muutamassa kuukaudessa muuttunut terveyden perikuvasta ahdistuneeksi ja masentuneeksi potilaaksi. Siinä on aika sanaton olo. Toisaalta ei ehkä pitäisi sairauden antaa viedä koko show'ta, mutta mistään muustakaan puhuminen tässä vaiheessa tuntuu julmalta ja loukkaavalta. Toinen on kuitenkin menettämässä kaiken, ja meillä taasen on se "kaikki", vaikkemme sitä ehkä käsitäkään.
VastaaPoistaVoi itku, kuulostaa tosi rankalta. Tuo on niin totta, on pakko puhua siitä ikävästä asiasta, että viestisi, ettei ole unohtanut mitä toiselle on tapahtumassa. Toisaalta taas voisi olla hyvä puhua jostain muustakin, mutta nimenomaan julmalta ja loukkaavalta se tuntuisi. Aika raskasta! Siinä vaiheessa punnitaan tosiystävyys. Jaksaako elää masentuneen ja ahdistuneen potilaan rinnalla?
Poista