Sateinen sunnuntai

Lapsi nukkuu, toinen on treeneissä ja mies häntä hakemassa. Ruoka on tulilla, istun hetken tässä. On lyhyt hetki, joka on vain minun eikä kukaan pyydä minulta mitään.

Eilen kuskasin teiniä treeneihin ja kävin odotellessa asioilla. Varastin puoli tuntia aikaa Asioiden Hoitamisesta ja istuin kahvilassa. Join kahvia ja kirjoitin, ajattelin vapaita ajatuksia.

Minusta on kummallista se, miten kerroksellinen elämä on. Että yhtä aikaa olen sama ihminen kuin 20 vuotta sitten ja kuitenkin eri ihminen. Ja sama, kuin se, jollaiseksi tulen mahdollisessa seuraavassa 20 vuodessa, vaikka silloinkin muutun. Tämä sama ihminen on elänyt niin monenlaista elämää. Ja mitä kaikkea on vielä edessä? Kun rakastan lastani, hän on sama ihminen, kuin hän olisi kuvitteellisen 90 vuoden kuluttua. Muistaako hän minun rakastaneen häntä, kun hän oli kaksivuotias? Vaikka huudan hänelle ja raivoan välillä niin, että savu nousee päästä, tunteeko hän rakkauden itsessään? Osaanko rakastaa häntä tarpeeksi ja oikein, niin että se rakkaus on kuin lämmin peitto, minkä hän voi kietoa mieleensä? Että mitä tahansa tapahtuu, hän on rakastettu.

Vaikka minulla ei ole kokemusta äidin rakkaudesta, kuin pieninä kerättyinä palasina, minulla on kokemus siitä, että isä rakastaa. Että isä on ylpeä minusta, että saan kaiken anteeksi, että olen hänestä ihana. Ja että minun isäni on hieno mies, josta minä olen ylpeä. Se on hyvä tunne. Rakastaa ihmistä, josta on ylpeä.