Bloggaamisesta

Olen miettinyt taas viime aikoina bloggaamista, mitä se minulle merkitsee. Olen lukenut blogeja ehkä 10 vuotta, ehkä enemmän. Ensimmäinen blogi jota rakastin, oli Dallaspulla. Oli uskomaton tunne itkeä ja nauraa ääneen lukiessaan, samaistua ja ihailla taitavaa kirjallista ilmaisua. Kirjoittanut omia blogeja olen lähes yhtä kauan. Ystäväni Miin kanssa meillä oli salainen blogi, jonne teimme ravintola- ja kulttuuriarvosteluja. Kuolleen ystäväni kanssa meillä oli laihdutusblogi Fatcamp. Kun muutin pois pääkaupunkiseudulta, aloitin oman avoimen, mutta anonyymin blogin. Sen kautta tutustuin moneen upeaan ihmiseen, joiden blogeja luen edelleen ja joista on tullut ystäviä myös tosielämässä. Siinä tilanteessa, muutettuani näille syrjäisille rannikkoseuduille ja ollessani yksinäinen, blogimaailmasta tuli minulle ystävällinen ja kodikas maailma. Sain hyväksyntää tilanteessa, joka oli rankka ja tulin nähdyksi omana itsenäni.

Joskus olen haikea siitä muutoksesta, mikä blogistaniassa on tapahtunut. En jaksa kritisoida kenenkään mainoksia, mutta blogiyhteistyöt ovat minusta tosi boring. En tarkoita mitään satunnaisia juttuja, vaan blogeja jotka ovat vain mainoskanavia. En jaksa lukea sellaisia. En ymmärrä kuitenkaan ilkeilyä ja piruilua, vaan vältän blogeja, joista en pidä. Ei ole pakko lukea, jos ei halua. Kaipaan kuitenkin sellaisia tavallisia, kiinnostavia, kauniita, hauskoja blogeja. Kaipaan sitä, että itken ja nauran lukiessani. On tietysti nämä oman tutun maaperän blogit, vanhat tuttavuudet, jotka tuntuvat ystäviltä, vaikka ei olla koskaan tavattu. Heidän kuulumisensa on aina pakko tarkistaa ja he kirjoittavat älykkäästi ja lämpimästi. 

Itselleni omat anonyymit blogit ovat olleet kuin päiväkirjoja, huomaan lopettaneeni muun kirjoittamisen niiden aikana. Lueskelin tänään vanhaa blogiani muutaman vuoden takaa. Vastaan tuli allaoleva kohta, joka kertoo ihmisistä, joista ilman blogeja en olisi koskaan tiennyt.

"Eilen keittiönpöytämme ympärillä istui ihmisiä, joihin olen tutustunut sanojen kautta. Olemme lukeneet toistemme sanoja, näkemättä kasvoja tai kuulematta ääntä. Olemme nähneet ensin toistemme sielut, sitten vasta ulkoisen habituksen. Se on edelleen minulle ihme; että nämä kauniit ihmiset ovat löytyneet elämääni sanojen takaa. En tiennyt, että olin heitä vailla. En olisi osannut etsiä.
Ja nyt kun he ovat siinä, tiedän, että näin piti tapahtua. Johdonkiemuroiden, näppäimistöjen, näyttöjen, kirjaimien, sanojen, ajatusten ja mahdollisuuksien keskeltä heidän oli tultava löydetyiksi. Heidän oli nähtävä minut, pysähdyttävä lukemaan sanojani.
Jostain kummallisesta syystä jännitän heitä vähemmän, kuin suurinta osaa tuntemistani ihmisistä. Olen jollain tavalla paljas heidän edessään. He ovat nähneet sieluni ja he ovat silti tässä."