Öinen ruoskinta

Vielä syyllisyydestä. Minua painavat seuraavanlaiset asiat.

Meillä on sotkuista, liikaa tavaraa. Liikaa pyykkiä odottamassa pesua, viikkausta ja silitystä. Ikkunoita vailla pesua jo vuodesta kuokka ja kypärä. Heitän edelleen liikaa ruokaa roskiin/kompostiin. Ei edes mennä siihen, kuinka huonosti hoidan kompostoria. Se niin taatusti taas jäätyy.

Ihmisten laiminlyönti. En jaksa soittaa kenellekään, kuinka voi olla näin huono puhumaan puhelimessa? Vastaavasti en myöskään kirjoita kenellekään, joskus harvoin whatsappaan tai tekstaan. Ystävien laiminlyönti on rikoksista kauhein.

Olen surkea vaimo ja äitipuoli. En oikeasti ole kiinnostunut mieheni lapsista enää nykyään, laitan kyllä kalenteriin koska he tulevat, ruokin, pesen pyykit ja jututan, mutta siinä kaikki. Tätä ei varmaan edes saisi sanoa ääneen. Vuoden surkein vaimo-palkinto on myös tulossa meitsille. Meillä oli äsken hetki yhteistä aikaa, kun heräsin nukuttamasta Maissia ja mies oli vielä hetken hereillä ennen nukkumaan menoa. Katsoimme yhdessä elokuvan lopputekstit.

Itseni laiminlyönti. En ole vuoden aikana lukenut kuin kaksi kirjaa. Minä hengitän lukemalla. En muista tilata hammaslääkäriä, en harrasta liikuntaa. Tingin aina joogaan menosta, vaikka tarvitsisin sitä oikeasti. En rasvaa ihoani riittävästi enkä varsinkaan käytä silmänympärysvoidetta. (Ympäristörikos!) Ainoan bonuspisteeni saan lopultakin laihtumisesta, adventtipaasto on tehnyt ihmeitä. Mutta tiedätte kyllä, mitä tapahtuu kun laihtuu ilman liikuntaa ja ihon rasvausta.  Onneksi käyn edes kuorossa, se on parasta elämässäni kodin ulkopuolella. (Se on ainoa elämäni kodin ulkopuolella.)

Talon eläinten kurjaa hoitoa en edes avaa tähän, etten saa kettutyttöjä kimppuuni vapauttamaan marsuja häkistään. Kissat luultavasti suunnittelevat muuttoa muualle.

Minun kaikki energiani valuu tähän äiti-juttuun. Maissin hoitamiseen, ruokkimiseen, hänen hyvinvointiinsa. Olin ajaa taas tänään kolarin käydessäni kissan kanssa eläinlääkärissä. Mies kysyi, onko mielessäni liikaa asioita, kun vaan sohlaan koko ajan. Joo, kevyt ehkä. Mieleni tuntuu halkeavan asioista, tekemättömien töiden taakasta, riittämättömyydestä. Silti jokaisena päivänä on eletty jollain tavalla ihmismäisesti, syöty, nukuttu ja oltu puhtaissa vaatteissa. Paitsi silloin, kun huomasin töissä, että farkunpolvessani on kämmenenleveydeltä räkää.

Syyllisyys nousee siitäkin, etten tee niin paljoa, en täyttä työviikkoa, en väitöskirjaa, en mitään ihmeellistä. Silti minun aikani ei tunnu riittävän. Samalla tiedän, että tämä vähä mitä teen, olen Maissin kanssa silloin kun en ole töissä, on oikeasti tärkeää. Onko kyseessä jälkikriisi siitä muutoksesta, kun saa lapsen näin vanhana ja joutuu tajuamaan, ettei oikeasti olekaan kovin tehokas ja ahkera, ja on ehtinyt tehdä asioita aiemmin vain siksi, ettei ole tarvinut huolehtia muista kuin itsestään yli 40 vuotta? Ja vähän muista, mutta silti, eri tavalla. Ei ole ollut täydellisessä vastuussa muista ihmisistä aiemmin. Miten ihmeessä te teette tämän jutun? Vinkkejä kaivataan. Ja jos vinkki on se, että ole armollisempi itsellesi, niin tarkat ohjeet siihen kiitos.