maanantai 10. elokuuta 2015

Ihana arki

Voihan siunattu arki! Rakastan tätä, kun arkirytmi alkaa ja muut ihmiset menevät töihin koko viikoksi. Teini aloittaa pian koulun ja me taaperon kanssa omat menomme. Viime päivät ovat olleet ihana muistutus kesästä, aurinko on hellinyt. Tänään sain jonkun oudon tarmonpuuskan ja pesin keittiön maton. Minä en koskaan pese mattoja. Nyt se tuoksuu mäntysuovalle ja kuivuu ulkona, lämpimässä kesäyössä. Taaperon kanssa pystyy jo touhuta kaikenlaista, se on mahtavaa.

Maissi puhuu paljon enemmän kuin aiemmin ja hänellä on huono huumori. Viime viikolla hän oppi (tai minä opin mitä hän tarkoittaa) kiittämään. Tiito, hän hihkaisee iloisesti syötyään tai saadessaan jotain. Maissilla on suuria puutteita kirjainvarastossa, mutta ei ilmeisesti sanavarastossa. Se on hyvä, sillä meillä on toivoa oppia ymmärtämään toisiamme jonain päivänä. Heitta tarkoittaa heippa. Titta on lamppu. Kaikkein huvittavinta hänestä tällä hetkellä on laittaa sormi toisen nenään. Hän ymmärtää sen olevan jotenkin sopimatonta, ja se naurattaa häntä ihan valtavasti. Hänellä on paljon suuria tunteita, kuten rakkautta, jota hän osoittaa halaamalla tiukasti ja suukottamalla. Erityisesti minua kohtaan hänellä on myös suurta kiukkua, sillä en ymmärrä olla kieltämättä tai rajoittamatta hänen tekemisiään. Loukkaantuessaan hän on täynnä suurta draamaa, raivoa ja elämän tuskaa. Ihana piirre minusta on, että Maissi on lyhytvihainen ja osaa myös sopia asiat. Vahva tahto tulee suojaamaan häntä elämässä, se on hyvä asia.

Hassuinta tässä kaikessa on, miten hän kasvaa ja muuttuu. Oppii asioita, tulee isommaksi. Hänen kanssaan voi tehdä juttuja, eikä hän ole enää mikään vauva. Hän on innokas, kipittää edelläni poimimaan ruohoa marsuille. Hän auttaa purkamaan kauppakassin. Hän kuuntelee, kun kerron miksi potalla käydän ja mikä sen jutun idea on. Hän jää selvästi pohtimaan asioita, joita kerron.

On helppoa unohtaa, että Maissi kasvaa ja muuttuu. Että aika kuluu nopeasti. Tänään mietin, muuttuvatko muutkin ihmiset samalla tavalla, vaikka olettaa heidän pysyvän samanlaisina, muuttumattomina? Itsekin muutun, miksi toiset eivät muuttuisi? Kesän aikana olen pohtinut myös keskeneräisyyttä uudella tavalla. Mistä syntyy ajatus, että maailma tulisi joskus valmiiksi? Miksi keskeneräisyyttä on niin vaikea sietää? Entä jos muutos sinänsä onkin hyvä asia ja asiat menevät aina eteenpäin, parempaan?

4 kommenttia:

  1. tuota ajatusta itsekin pyörittelen usein: maailma ei tule valmiiksi, minä en tule valmiiksi. Aina tulee jotain uutta, erilaista.
    Ehkä ihmisessä on jokin tarve uskoa siihen, että joskus tulee tasanne: aika jolloin ei tarvitse ponnistella, vaan kaikki jatku tasaisen hyvänä? Ehkä se on juuri tämän elämän ja elämisen kipupiste, että niin ei koskaan käy?
    Kaikki muuttuu. Yleensä ja lopulta paremmaksikin. Ehkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä ajattelen, että seesteinen vaihe on vain hetken lepo kahden myrskyisämmän vaiheen välillä. Että yleensä hyvä tilanne voi muuttua vain huonommaksi. Ajatus muutoksesta parempaan tuntui radikaalilta, juurikin niin, että lopulta, pienten mutkien kautta paremmaksi. Sellainen asenne tuntuisi luottavaiselta ja hyvältä. Onko se realismia, siitä en ole ihan varma.

      Keskeneräisyyden sietämiseen liittyy mielestäni myös AA:n tyyneysrukous: Jumala, suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Se kiteyttää minusta kaiken olennaisen

      Poista
    2. tuon rukouksen kun muistaisi arjessa ihan joka päivä! Minulla tuppaa jäämään tasolle "apua-apua!" :)

      Poista
    3. Niinpä, tuo rukous veisi jo pitkälle :) täytyy laittaa se itellekin jonnekin näkyviin.

      Poista