Miksi elämä on välillä niin keskeneräistä ja epätäydellistä? Miksi en pysty olemaan niin täydellinen, että kestäisin myös toisten ihmisten epätäydellisyyden?
Tänään siedätän itseäni sillä, että meille tulee kohta Maissin kaveri äitinsä kanssa kylään eikä meillä ole imuroitu viikkoon. Ollaan ulkona kuitenkin ja nautitaan helteestä. Hyväksyn keskeneräisyyden kodissa. Epätäydellisyyden. Mieluummin kirjoitan kuin siivoan. Aamupäivälläkin käytiin pitkällä pyörälenkillä koko perhe, eikä tehty mitään tähdellistä.
Tulevana lauantaina elämäni tosin on täydellistä. Lennän Tukholmaan ja saan olla kuorojutuissa koko päivän. Aion syödä mitä vaan. Se on iso juttu ihmiselle, joka on syönyt heinäkuusta asti tosi vähän. On mahtava fiilis tosin mahtua farkkuihin ja muihin vaatteisiin, joita olen viimeksi käyttänyt ennen raskautta. Laihtuminen sisältää koukun ja harhan täydellisestä kontrollista, se on pelottavaa tällä syömishäiriötaustalla. En nyt ihan näytä vielä anorektiselta, mutta laskin eilen syöväni aivan liian vähän. Olen ihmetellyt miksi hiukset lähtevät päästä. Miehen mielestä olen ollut aika kärttyinen. En tunnusta. Päätin kuitenkin alkaa syödä enemmän, sillä en halua olla missään paastotilassa vaan jaksaa touhuta asioita ja voida hyvin. Siksihän koko laihduttamisen aloitinkin.
Nämä hellepäivät ovat olleet mahtavia. Elokuu on paras kuukausi. Maissi rakastaa lutrata ulkona kylpyvadissaan lämpimässä ilmassa. Marjat ovat kypsyneet ja olen keittänyt hilloja ja mehuja, kuin muumimamma. Elämä on hetkittäin täydellistä. Se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti