Mies ei ole vielä seitsemässä vuodessa oppinut huomaamaan, että parittoman viikon torstain lähestyessä minun ahdistukseni kasvaa. Hyvä niin, ei hänen ole tarkoituskaan huomata. Miehen tytär on meillä 4 päivää kahdessa viikossa eli tosi vähän. Mies odottaa tytärtään kovasti, ja minua taas ahdistaa; etukäteen. Kun tyttö tulee, kaikki sujuu lähes poikkeuksetta hyvin, meillä on mukavaa ja nautin hänen seurastaan. Ahdistukseni laantuu jo torstai-illan aikana. Jollain tavalla olemme läheisiä, meillä on omat, yhteiset juttumme. Toisaalta ajattelen, että riittää, että tulemme toimeen, hänellä on oma äitinsä toisessa kodissa.
En osaa selittää, mistä etukäteisahdistus johtuu. Joku viisaampi ehkä osaisi. Asiasta voin puhua vain uusperhevanhempi-kollegoiden kanssa, miehelle tästä on mahdotonta avautua. En minäkään pitäisi siitä, että puolisoa ahdistaa minun lapseni meille tulo. Vaikka kaikki sujuukin sitten ihan hyvin, kun ollaan yhdessä. Tänään mieleeni tuli eräs juhannusaatto vuosia sitten. Mies oli lasten kanssa luonani ja minä olin vielä kaupassa hakemassa viimeisiä juttuja. Istuin ostosten kanssa autossa ostoskeskuksen parkkipaikalla ja mietin, etten halua mennä kotiin. Edessäoleva juhlapyhä tuntui vuoren kokoiselta ja olisin halunnut vain paeta paikalta. Lopulta menin kotiin ja meillä oli mukava kaupunkijuhannus. Pidettiin sadetta kerrostalossa ja leikittiin olevamme mökillä hyttysten syötävänä.
Oma lapsi on niin eri asia, kuin puolison lapsi. En tajunnut aiemmin, kuinka iso ero siinä on. Miten erilaist on, kun molemmat aikuiset rakastavat yhtä paljon lasta, koko sydämestään. Joskus tunnen hetken syyllisyyttä siitä, etten ole pystynyt rakastamaan miehen lapsia tarpeeksi. Samalla ymmärrän kuitenkin vaatimuksen mahdottomuuden. He eivät ole omiani. Silti voi muistaa, että vaikka ei pystyisi rakastamaan, voi aina tehdä rakkauden tekoja. Rakkautta ei voi pakottaa. Omia tekojaan välillä voi. Niinkuin sen, että tulee takaisin kaupasta, vaikka ei haluaisi.
Mä niin ymmärrän sua, toisen lapsi ei ole lähelläkään oma lapsi. Itse olen seurannut Miehen ja hänen tyttärensä olemista hyvin vähän aikaa (olen tavannut tyttöä ehkä 5 krt), mutta jokaisella kerralla tunnen itseni ulkopuoliseksi. Syynä voi olla myös se, että tyttö on hyvin kiinni isässään, ehkä sellaisessa kehitysvaiheessa, jolloin isä on erityisen tärkeä. Haluaa olla sylissä ja ehkä jopa näyttää, että tämä on MUN isä.... Luovimista ja opettelua tämä on, ei todellakaan mitenkään helppoa. Tsemppiä meille!! Ihania juhlia!
VastaaPoistaOsaan eläytyä tähän. Hyvinkin, vaikken ole uusioperheessä itse. Mä aikaan luulin, että musta tulisi tosi hyvä ja rakastava äitipuoli. Toki voi olla että tuliskin, mutta luulen että ihan hyvin esittäisin sellaista, olematta sellainen.
VastaaPoistaOman työni kautta tiedän, että omat lapset ja muut lapset on eri asia. Omia rakastan hulluna, vaikken aina sietäisi niitä, muut lapset on muita lapsia.
sit mietin niin päin, et jonkun vieraan pitäisi kestää mun lapsia, siksi et on mun kanssa. Olisin koko ajan äkäinen kun tietäisin, et toinen hampaat irvessä katselee kikkailua :)
Mun isäpuoli on niin onnekas, et mä olin niin ihaná, ettei ees omien lasten syntymä saanut sitä syrjimään mua :D (en ole varma oisinko itse yhtä loistava)
Ymmärrän niin hyvin. Mulla joka toinen to-pe alkaa tökkiä, ennen lasten lähtöä äidilleen. Ihan väsymyksestäkin siis, kun kaipaan välillä rauhallisempaa perhe-elämää. Aiemmin oli välillä tunne siitä, ettei halua kotiin, kun kaupasta tai töistä palasi. Se on hävinnyt, onneksi!
VastaaPoistaEro lasten suhteen on valtava. Mulla on ainainen syyllisyys siitä, etten ole osannut, rakastanut, välittänyt yms samalla tavalla kuin tästä omasta. Silti tiedän, että tämä riittää. Ristiriitaista mutta onneksi siihen ei tarvitse tarrautua.
Tänään alkaa 9 päivän loma, lapset siis menevät äidilleen. Saas nähdä kuinka lomaa se sit ton yhden kanssa on, se kun osaa jo kaivata ja itkeskelee lähdön hetkellä, kun ei pääse mukaan. :/ Tämäkin vielä...
Pieta
Kiitos ymmärtävisistä ja jakavista kommenteista kuomat! Palaan tähän aiheeseen vielä.
VastaaPoista