Lauantaina on siis pojan valmistujaisjuhlat meillä. Vieraita tulossa nelisenkymmentä, kaikki siis vain läheisimpiä uusperhesukujen edustajia ja muutama ystävä. Tarjolla vain kahvit, suolaista ja makeaa. Ei mikään iso juttu. Olen käsittämättömän rauhallinen, täysin itselleni epätyypillisesti. Olen leiponut osan jo valmiiksi pakkaseen, täytekakun tilasin valmiina ja pari juttua delegoin pojan äidille ja tädille. Puuttuu vielä raparperijuustokakku (joka on tosi nopea ja helppo) sekä muutama texmex-voileipäkakku pojan toiveesta. Lainaan maatalousnaisten isoa kahvinkeitintä, eli minun ei tarvitse edes kahvia keitellä, kunhan kaikki on lauantaina pöydässä.
Soitin pojan äidille tänään ja varmistin, tuleeko juhlat vaikka en pesisi ikkunoita. Hän oli ehdottoman varmasti sitä mieltä, että juhlat tulevat joka tapauksessa. Juttelin anopin kanssa siitä, miksi pihaa katsoessaan näkee vain tekemättömiä töitä, ei kaikkea sitä kaunista, mitä pihalla myös on. Olemme vauvaperhe, meidän pihamme ei ole täydellinen 3000 neliön esittelypuutarha. Ehkä olisi, jos vauva nukkuisi päiväunia. (Eilinen lähes kolmen tunnin unimaraton oli vain poikkeus, joka vahvistaa säännön.) Tonttimme takana asuvat kivat naapurit, joiden kanssa kuljemme toistemme kanoja moikkaamaan kuusiaidan läpi. Heidän puolellaan alkaa satujen puutarha, missä on paljon kaikkea, runsautta ja ihmeteltävää. Meidän puolellemme tullessa on (ollut) selkeys, siisteys ja järjestys. Ja tylsyys. Ehkä tämä ehtimättömyys johtaa runsauteen, rentouteen ja yllätyksiin. Tärkeintä ei ole täydellisyys, tärkeintä on olla yhdessä.
Mä yritän ajatella tuosta pihan villiintymisestä, että jos se kelpaa Jumalalle (joka katsoi sitä ja kaikki oli hyvää), niin kyllä se saa kelvata minullekin ;) Ihania juhlia muru, muista nauttia! Ja onnea juhlakalulle myös!
VastaaPoista