torstai 17. joulukuuta 2015

Mamman poika

Olen jo jonkin aikaa seuraillut vanhan kissapoikamme liikehdintää ja todennut sen huolestuttavan kömpelöksi. Sen on vaikea liikkua portaissa, lonkkiin selvästi sattuu. Se ei valita tietenkään, koska kissat eivät tee niin. Se syö hyvin, juo paljon ja makaa mielellään. Silti se on aika laiha. Matokuureja se saa harvakseltaan, onnekseen juuri kylläkin viime viikolla. Maissin synnyttyä kissat elivät ainakin vuoden verran täydellisesti oman onnensa nojassa, kunnes pahimmat huurut päästäni haihtuivat. Viime aikoina niillekin on alkanut löytyä hieman huomiota ja rapsutuksia. Vanha kissapoika ottaa minulta kaiken saamansa huomion kehräten vastaan. Se rakastaa näitä iltoja, kun se löytää minut yksin sohvalta (ilman pelottavaa Talon Miestä tai sitä omituista pikkuihmistä). Se makaa kiinni reidessäni kuin liimattu, taaprii tassuillaan ja kehrää itsekseen. Ihan kuin se muistelisi vanhoja hyviä aikoja, kun me asuimme kahdestaan, kun se oli muuttanut luokseni jouduttuaan taas kodittomaksi. Silloin Talon mies ja pelottavat pikkuihmiset häiritsivät elämäämme vain viikonlopppuisin, ja elämä oli täydellistä.

Meillä on ollut ylä-  ja alamäkemme. Jossain vaiheessa kulumittari pyöri sadoissa euroissa sen aiheuttamisen lääkärilaskujen ja pesulakulujen vuoksi. Tähän samaiseen sohvaan on teetetty uusi divaanityynyosa, sillä kuinka se osasikin pissata ihan keskelle tyynyä? Ja kissanpissan hajun hävittäminen sohvasta, se ei olekaan ihan helppoa. Masentavia hetkiä on ollut mm. se kerta, kun juuri pesulasta haettu tuplaleveä untuvapeitto oli taas pissattu. Kurja oli myös se aamu, kun olimme erehtyneet sopimaan, että Talon Mies antaa sille sen antibiootin. Molemmat itkivät puhelimessa ääneen, kissa ja mies. Kissa oli taistellut hengestään. Sen jälkeen lääkintävastuu jäi minulle. Vanha kissapoika ei oikeastaan edes ole kovin vanha, ehkä noin 9-vuotias. Se oli kuitenkin taistellut elämästään jo Tallinnan kaduilla ja elänyt kiertolaisena pari vuotta ennen meille päätymistään. Sillä on ollut kova elämä ja sen nimittäminen hieman häiriintyneeksi kissapisulaiseksi ei ole liioittelua. Meillä se lopulta reipastui suhteellisen normaaliksi kissaksi, joka on nauttinut viimeiset vuodet hiirien pyytämisestä ja ulkoilmaelämästä. Niin paitsi talvisin, jolloin se mieluummin vain makaa sisällä ja kerjää kalkkunafilettä. Sillä on ollut lopulta ihan hyvä elämä ja minulle se on ollut rakas pallukka.

Sen liikkuminen kuitenkin huolestuttaa minua ja päätin, että joulunpyhien jälkeen vien sen lääkäriin. Jos sillä on pahaa kulumaa jaloissaan tai muuta vakavampaa, on aika silitellä hyvästit. En halua sen kärsivän. Makaa siinä siis vain, vanha tiikeri. Rapsutellaan vähän varastoon.

1 kommentti: