Eilen automatkalla kerroin miehelle ilouutisen. Ajattele, viisi vuotta enää ja voidaan muuttaa pois täältä? Hänellä oli mennä pastilli väärään kurkkuun.
Ilouutiseni vaati hieman selitystä. Muistutin miestä, kuinka takavuosina pähkäilimme yhteisen asuinpaikan valintaa ja hänen lastensa vuoksi päädyimme asumaan heidän kotikaupunkiinsa. Minä jätin oman kotikaupunkini ja muutin heidän luokseen. Alkuun kokeilin kulkea vanhassa työssäni, mutta 300 km päivittäistä työmatkaa osoittautui liian haastavaksi. Silloin vahva ja oikea peruste oli, että miehen tuli saada olla viikot samalla paikkakunnalla lasten kanssa jotta voisi tarpeen tullen osallistua heidän arkeensa koulussa ja harrastuksissa. Lapsia ei myöskään olisi voinut velvoittaa kulkemaan joka toinen viikonloppu toiselle paikkakunnalle tapaamaan isäänsä, kun meitä aikuisiakin se ramppaaminen ja välimatka välillä tympäisi. Teimme siis päätöksen, joka oli ehdottomasti paras mahdollinen, vaikka se tarkoitti että toinen aikuisista (minä) luopui kaikesta tutusta ja turvallisesta eli arkiympäristöstään ja työstään. Neljä vuotta olemme asuneet nyt myös täällä maalla, mikä oli loistava mutka alkuperäissuunnitelmaan. Kyllä mieskin on mukavuusalueestaan tinkinyt muuttaessaan kanssani ja toiveestani keskelle peltoja miehen suvun vanhalle pientilalle. Kotimme on vahvasti täällä, tässä talossa ja tällä sivukylällä. Samalla kuitenkin viimeviikkoinen ahdistukseni nostaa välillä päätään. Minulla on kaksi tosi kivaa työpaikkaa ja joitakin ihan helmiystäviä täällä seuduilla, lähinnä työn kautta löytyneitä. Silti ikävöin omiani, niitä vanhoja ystäviä, joiden kanssa on tavattu arkivapaina brunssilla tai käyty pitkillä kävelylenkeillä, shoppailemassa, tanssitunneilla tai kahviloissa. Tällä hetkellä tapaamiset vaativat paljon järjestelyjä ja 150 km ajomatkan. Ei "sopisko sulle lounastreffit tänään"-tyyppistä helppoutta tai illalla lenkille-tiedusteluja.
Tämä siis oli asia mikä ilahdutti minua suunnattomasti, miestä hieman vähemmän. Viiden vuoden kuluttua teini täyttää 19 ja aloittelee jo omaa elämäänsä. Viiden vuoden kuluttua meillä on kyllä eskarilainen, mutta vielä koulun aloitus on edessä. Olemme ydinperhe, joka voi muuttaa minne vain itse haluamme. Teinin aikuistuessa kukaan muu ei vaikuta meidän ratkaisuihimme, kuin me itse ja tämän perheen jäsenet. (Tämän pointin voi aidosti ymmärtää vain toinen uusperheellinen, väitän niin.) Hölmöähän se on miettiä elämäänsä viiden vuoden päähän, kun ei mistään ikinä tiedä. Silti se oivallus tuntui minusta hyvältä. Jos silloin vielä kenkä puristaa tällä seudulla, niin eikun maailmalle. Muutetaan yksiöön ja käydään nykyisessä kodissa mökkeilemässä. Mies yritti väittää, ettei kyllä pysty muuttamaan kovin kauas äidistään. Lupasin, että mummi voi muuttaa mukana jos näin on.
Elämässä voi tehdä valintoja ja uusia valintoja. Jos ei tunnu hyvältä, mietitään uusiksi mikä tuntuisi ja mikä meille perheenä sopisi.
Ajatus vapaudesta valita teki minut jostain syystä tosi onnelliseksi.
Ihanaa, että sait kokemuksen valinnanvapaudesta. Siihen ei aivan helpolla uusperheessä yletä. Minä NIIN ymmärrän taas tämän postauksen! Hiljaista odotusta täälläkin, että joskus ehkä pääsen takaisin kaupunkiin. Onneksi siihen ei ole kiire, kuten joskus vuosia sitten... Tuli muuten tästä postauksesta mieleen ne ajat, kun tutustuin ensimmäistä kertaa teksteihisi ja valaistuin: En ole yksin, on joku toinenkin, joka laahaa näitä samoja latuja! Ihanaa, ja toisaalta kamalaa. <3
VastaaPoistaMä tiedän, että sä niin tajuat <3 sä olet kirjaimellisesti ymmärtäväisin ihminen joka lukee mun juttuja. Kiitos siitä, ihanaa, kun olet.
Poista<3 Ikävöin niitä tanssitunteja. Jotenkin tuntuu siltä, että se tanssinopettaja ei... ;)
VastaaPoistaHei, sä olit se lahjakas meistä <3 mä muistan kun se opettaja kerran katsoi mua ja totesi: kaikki ei vaan koskaan opi tanssimaan. Mun lantio oli rautaa ja terästä. Mut ihanaa se silti oli, varsinkin sun kanssa <3
VastaaPoista