Paljon on taas miettimistä ihmisellä. Ollako hiljaa vai puuttua asioihin? Avata suunsa vai hymistellä hiljaa? Olla hankala ihminen vai vain oikeassa? Suorapuheinen luonteeni, josta syytän heimoperimääni, aiheuttaa minulle hankaluuksia näillä syrjäisillä rannikkoseuduilla. Nyt yön pitkinä tunteina mietin, huutelenko lillukanvarsille vai puhunko asiaa? Koen usein olevani ärsyttävä ja pelottava tyyppi, ja osaltaan sen selittää se, että niinhän minä olen. Ihan kaikkea en kuitenkaan ota omaan piikkiini. Vaikka töykeyttä ei pitäisi selittää aina suoruudeksi, tämä alue on minulle haaste. En koe olevani samalla aaltopituudella tämän heimon kanssa. He eivät naura samassa kohdissa kuin minä. Olen tutustunut ihmisiin kyllä, mutta ne joita ajattelen ystävinä, ovat kaikki muualta kotoisin. Minä hengitän eri tahtiin kuin nämä. Vieraus ja toisenlaisuus tulee pintaan, kun sitä ajattelen.
Välillä ahdistaa ajatus loppuelämästä täällä.
Voi ihana sinua, kun osaat niin hyvin tuoda sanoiksi sen, mitä minäkin usein tunnen! Suorapuheinen olen minäkin ja totuuden torvi, mitä yritän kyllä hillitä (torveutta siis). Mutta että tässä suvussa ei suuta aukaista, ei kysytä, ei neuvota, ei sanota. Ei vaikka syytä olisi ja siitä apua monesti olisikin. Miten näiden hiljaisten hissukoiden kanssa sitten elää...? Juurikin tänään aukaisin suuni ihan omalle miehelle ja sanoin sanottavani, rakentavasti. Ihme kyllä ei tullut sanomisten jälkeen kätinää. Ehkä se on oppinut ja minäkin.
VastaaPoistaHaleja!
Kiitos muru, olet kultainen <3 oma perhe ja miehen suku ovat tottuneita töräyksiini, mutta nämä muut paikalliset eivät. Nyt olen mukana sellaisessa vapaaehtoiskuviossa mihin kuuluu myös minimaalista vastuuta, ja mietin miten sen hoidan. Olenko hiljaa vai ihmettelenkö ääneen. Hämmentävää. Tsemppiä sinnekin hiljaisten hissukoiden kanssa :)
Poista