Mietin tänään ajaessani kotiin pimeässä, että olen tehnyt kaksi asiaa oikein elämässäni. Olen mennyt naimisiin nykyisen mieheni kanssa ja aloittanut kuorossa laulamisen. Menin kuoroon lähes neljä vuotta sitten, muutettuani näille seuduille. Olin kaivannut laulamista kahdenkymmenen kuorottoman vuoden jälkeen. Koko lapsuuteni ja kouluikäni olin laulanut kuoroissa. En ole solisti, mutta olen sitä äänimassaa, joka soi yhteen kauniisti muiden äänien kanssa. Jännitti mennä uuteen ryhmään, laulukoe tuntui hurjalta. Läpäisin sen kuitenkin ja äitiyslomaa lukuunottamatta olen pysynyt omalla paikallani, takarivissä, muiden alttojen vieressä. En kaivannut uusia ystäviä, en kaivannut tekemistä. Minä kaipasin musiikkia ja laulamista.
Tänäänkin tapahtui keskiviikon ihme. Ei niin hyvää tai huonoa päivää, ettei sitä kuoro parantaisi. Lauloimme paremmin kuin aikoihin, seuraava esiintyminen on lähellä. Vakio-ohjelmistoa, lauluja joita rakastan. Lauluja, joita laulaessamme osa itkee, osa hyppii paikoillaan tai huitoo käsillään. Voimakkaita lauluja. Niissä lauluissa me olemme yhtä, osa kuoroperhettä, vaikka emme tunne juurikaan toisiamme. Näissä lauluissa minä lennän. Olen kevyt, olen rohkea, laulan kovemmin kuin koskaan. Olen onnellinen, vaikka itkisin.
Kiitos. Kiitos. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti