Tämä viikko on kulunut toipuessa aikaerosta. Palasimme sunnuntaina reissusta Maissin kanssa, olimme vanhemmillani viisi päivää. Jetlag on ollut massiivinen, vaikka reissu olikin ihan mukava. Matka vanhempieni luo vie minut toiselle aikavyöhykkeelle. Aika kuluu siellä myös eri tavalla ja tipahtelee eteenpäin kuin vesi räystäältä. Menen yleensä nukkumaan Maissin kanssa noin klo 21 ja heräämme kahdeksan maissa. Päiväunet nukumme puolen päivän jälkeen. Siinä nukkumisen ja ulkoilujen välissä laitetaan ruokaa ja syödään. Uutisia on tärkeää katsoa. Jos hurjaksi heittäydytään, ajellaan kirkolle kirjastoon tai käydään haudalla. Ja menee taas päivä.
Minun huoneeni on siellä ennallaan. Hymytyttöpatsaineen, Tom Cruisen julisteineen ja kuivattuine hääkimppuineen. Ex-miehen partavesipullo, 17-vuotiaana saamani ystävän tekemä julisteen kokoinen kortti. Vanhat leluni. Vinyylilevysoitin. Valokuvia. Elokuvajulisteita. Se kaikki on kaukana arjestani täällä kotona, eikä siltikään ole. Onhan se kaikki elettyä ja koettua, ihoni alla. Tällä reissulla oli luksusta ystäväni ilmaantuminen lähes naapuriin potemaan sairaslomaansa. Vanhin ystäväni, olemme tunteneet päiväkodista asti. Hän tuli seuraksi leikkimään koulun pihalle, shoppaili kanssamme pipoja halpahallissa.
Aikaero on noin 20 vuotta. Tai melkein 25 vuotta. Se aika minkä olen ollut poissa. Vanhemmat ovat jo vanhoja, hieman höppänöitä. Minä olen keski-ikäinen nainen ja minulla on tytär.
Välillä se kaikki tuntuu unelta. Koko minun elämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti