Äitienpäivä

Äitienpäivä, tuo jokavuotinen karikkoni, on taas tältä vuodelta ohi. Koska  äitienpäivää edeltävät  päivät olivat  kamalia, itse äitienpäivä oli aika kiva. Ajoimme torstaina kotiseudulle kahdestaan Maissin kanssa. Pieni reissuhiireni on ihan huippukiva matkakumppani, hän jaksaa istua paikoillaan ihan käsittämättömän hienosti ja on reipas ja positiivinen. 500 km 2-vuotiaan kanssa, joka nukkui vain puolisen tuntia koko matkasta. Silti ilman huutoa tai kiukkua mentiin.

Olimme ehtineet olla pari tuntia perillä, kun tajusin, että isä on tosi huonossa kunnossa. Hänellä oli kova kuume ja hän yski verta. Koko viikon hän oli väittänyt olevansa vähän flunssainen. Soitin hänelle ambulanssin, äidin siskon kotimieheksi ja ajoimme Maissin kanssa päivystykseen. Isä jäi lopulta sairaalaan keuhkokuumeessa ja sydän vajaatoiminnassa. Palasimme kotiin ja yllättäen huomasin päätyneeni äidin omaishoitajaksi.

Äitini on aika haasteellinen. Noin lievästi sanottuna. Hänen kärsivällisyytensä on heikompi kuin Maissin. Hän on vahvasti riippuvainen Oxepamista ja ryypyistään. Hänen mielestään on ihan ok käydä vessatuolilla eikä edes yrittää mennä  vessaan, sillä joku muu tyhjentää hänen vessaämpärinsä. Hänestä on kohtuullista juoksuttaa muita ihmisiä jatkuvasti. Nuo muutama päivä olivat silmiä avaava kokemus. Tajusin, että äiti tappaa isän juoksuttamalla eikä tunne asiasta syyllisyyttä. Muistin kylmyyden ja kovuuden, minkä kanssa olen kasvanut. Ymmärsin, että vuosikymmenten riippuvuus päihteistä ja lääkkeistä on vienyt lopunkin empatian, jos sellaista koskaan oli ollut.

Lauantaiksi olin saanut hänelle paikan vanhainkodista. Olin pessyt hänen vaatteensa ja pakannut hänen tavaransa. Tilasin invataksin ja ajoin perässä tavaroiden kanssa, Maissi meni hetkeksi veljeni luokse. Äiti sai huoneensa ja jätin hänet sinne asettumaan taloksi. Tunsin valtavaa helpotusta. Ajoin kotiin hautausmaan kautta ja laitoin isän vanhempien haudalle orvokit. Kotona yritin siivota talon siihen kuntoon, että isä pystyy palaamaan rauhassa kun on toipunut.

Lopulta pääsimme liikkeelle ja kävimme vielä sairaalassa katsomassa isää ja viemässä hänelle vaatteet kotiinpääsyä varten. Ensimmäistä kertaa jätin taakseni tyhjän talon, kun lähdin. Ajoimme McDonaldsin kautta ja haimme juustohampurilaiset, Maissille smoothien ja minulle laten. Hamppi ja mooti, hän hihkui silmät loistaen. Tämä se on elämää, autoretkiä, seikkailuja, eväsretkiä! Ajoimme muutaman tunnin ja menimme kylään salaäitini luokse, joka on ollut elämässäni vuodesta 1994 asti. Hänellä on ihana kesäpaikka asuntovaunualueella, ja Maissin mielestä se oli "ihna pieni koti". Hän on Maissille lisämummi ja minulle ainoa ja paras äitini. Hän on hauska, kultainen, älykäs ja ihana ihminen. Hän oli kutonut minulle suloiset ruususukat ja hemmotteli Maissia. Hän oli hakenut leipää mistä pidän ja tehnyt iltapalaa. Joimme kahvia hänen ihnassa asuntovaunussaan ja hänen läsnäolonsa oli hunajaa kipeälle sielulleni. Hän suukotteli ja halaili Maissia uudestaan ja uudestaan ja ihasteli äitienpäivälahjaansa. (Äiti ei halunnut avata omaansa eikä kuulemma halua minulta mitään.) On ihmisiä, joiden lähellä ja rakkaudessa lepää kuin lämpimällä kalliolla elokuun iltapäivässä. Salaäitini on sellainen ihminen.

Ajoimme kotiin herätäksemme äitienpäivään. Mies oli ostanut ihania lahjoja ja kukkia minulle, toi aamukahvin sänkyyn. Kahvittelimme äitienpäiväkahvit yhdessä miehen suvun kanssa puutarhassa. Maissi hyppeli trampalla isoveljensä kanssa ja huusi jatkuvasti äitiä. "Äitii, mammaa, emoo!" hän huutsi ja nauroi. "Minä mamman pulu." Illalla kävimme vielä  syömässä ja kotimatkalla teinityttö soitti ja toivotti hyvää äitienpäivää. Siinä kohti ajattelin, että onneni oli ylitsevuotavainen. Uusperheessä ei kannata odottaa mitään. Mutta odottamatta saa käsittämättömän hienoja lahjoja.