Lapsen hengitys itkuhälyttimessä, aurinkoinen sunnuntai. Ystävän auto lähti juuri pihasta. Olen onnellinen ja kiitollinen, mutta ohimoissa pakottaa väsymys, joka ei tunnu lähtevän nukkumalla. Eikä varsinkaan, ellei nuku.
Olen koko viikon askarrellut ravintolapäivää varten, jonka saldo yhteiseen kuoron matkakassaan oli harmittavan pieni. Se kaikki väistyi eilen kuitenkin, kun mies viesti lapsen loukanneen itsensä trampalla. Lopputulos illan päivystysreissusta oli "ei murtumia, aivotärähdys". Herättelimme yöllä muutamaan kertaan, nukuimme itse minkä pystyimme. Tänään hän on ollut jo oma itsensä, välillä itkenyt kipeää kättä, mutta halunnut jo takaisin hyppimään. (Juu ei pariin päivään kiitos. Ja iskällä tramppakielto.)
Kotiin ajaessani eilen mietin, etten selviä tästä elämästä, jos menetän Maissin. Vaikka tiedänkin selviäväni. Ihminen selviää kaikesta, kunnes kuolee. Kuinka tyylikkäästi tai hyvällä lopputuloksella selviää, se on eri asia. Mutta menettämisen kauheus aukeni minulle taas uudella tavalla. Miksi tästä ei varoitettu äitiysneuvolassa? Ei sanaakaan leirikirjeessä? Vai enkö vain ymmärtänyt lukemaani?
Rakkauden hinta on hirvittävä. Silti se on ainoa vaihtoehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti