Viime päivät, ajat ovat tuntuneet työläiltä. Suru ja raskas fiilis leijuvat ohimoilla. Surettaa ystävien puolesta, surettaa työasiat. Keikkailu sosiaalipäivystyksessä on toisaalta kivaa vaihtelua, paitsi että on rasittavaa olla taas osaamaton uuden äärellä. Paljon muistettavaa ja opittavaa, ja imettävän äidin aivokapasiteetti. Rankkaa on se, että Maissin myötä työn sisältö tulee uudella tavalla iholle, satuttaa. Pahoinpidellyille, raiskatuille, hylätyille lapsille tulee Maissin kasvot ja silmät. Pahuuden todellisuus pelottaa, kun on jotain menetettävää. Lisäksi nämä lähipiirin energiasyöpöt, joita tuntuu olevan ovella pitkässä jonossa.
Kaiken keskellä pieni ihme, joka jaksaa huvittaa minua. Toissa päivänä murehdin miehen tartuttamaa huolta raha-asioista. Miten ihmeessä me pärjäämme, kun en ole säännöllisesti töissä? Pieni ääni kehotti minua laittamaan sähköpostia kotikaupunkimme lastensuojeluun kysyäkseni keikkaa tai osa-aikaista työtä. Laitoin, ajattelematta asiaa sen pitemmälle. (En oikeasti halua olla töissä siellä missä asun, siitä seuraa vain ongelmia.) Parin tunnin kuluttua kaupungilta soitettiin. Johtava sosiaalityöntekijä sanoi minun laittaneen viestiä aika hyvään aikaan, sillä tunti sitten juuri virkaan valittu työntekijä oli perunut tulonsa ja jättänyt heidät pulaan. Koska voisin aloittaa? Heille riittäisi lupaamani 40% viikkotyöajasta, tekevät muita järjestelyjä myös. Voinko tehdä töitä heille koko hoitovapaani ajan? Ja kaiken huipuksi, voin tehdä töitä juuri silloin kuin minulle (=meidän perheen aikatauluun) sopii, sillä itsehän täytän kalenterini. Aloitan maanantaina.
En osaa sanoa muuta, kuin että kyllä meistä huolta pidetään. Tänään olin väsynyt töissä ja vastailin viimeisiin päivystyspuheluihin ennen neljää. Kotikaupunkini sosiaalityöntekijä soitti kertoakseen, että heidän faksinsa toimii taas. Täysin turhanpäiväinen puhelu, joka osui minun pöydälleni kuin muistuttaakseen taas asiasta. Teki mieli sanoa, että nähdään maanantaina.
Illalla kooman keskellä mietin, ettei ole tärkeämpää, kuin hoitaa omaa lasta. Rakastaa, ruokkia, olla lähellä. Siksi teen näitä vieraita töitä, muualla kuin omassa, tutussa työssä. Että Maissi saa olla kotona niin kauan kuin on tarpeen. Sairauden, pelkojen, pimeyden ja kivunkin lähellä se on tärkeintä. Oma lapsi. Että elämä jatkuu, minun jälkeeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti