Saattomatka

Isä kuoli viikko sitten tiistaina. Oli ensimmäinen lämmin kevätpäivä, hän teki puita kotimäellä. Hän oli sahannut puuta juuresta, saanut sen melkein valmiiksi ja päätynytkin sahaamaan vähän ylempää. Häntä varmaan otti sydämestä jo silloin. Kaadettuaan rungon hän paloitteli sen sahalla. Hän oli ehtinyt sammuttaa sahan, mutta kypärä hänellä oli päässään. Hän oli joko istunut maahan tai laittanut pitkälleen, lämpimässä kuivassa kohdassa. Ajattelen, että hän sulki silmänsä ja kuuli lintujen laulavan puiden latvoissa, tunsi lämpimän kevätauringon kasvoillaan ja ajatteli meitä. Sitten hän lähti tästä elämästä.

Siitä saakka olen ollut matkalla, joka on ollut erilainen kuin mikään aiemmin kulkemani. Tunnen isän edelleen lähelläni, silti hän on poissa. On vaikea kerätä hänen astiansa pois pöydästä, vaikea imuroida pois hänen murusensa, tai vaihtaa pois hänen lakanansa. Käytän hänen takkiaan ja hänen tuoksunsa ympäröi minut. Tänään puimme hänet arkkuun, laitoimme hänelle parhaan valkoisen paidan ja taivaansinisen kravatin. Veljentyttö oli kutonut villasukat, joihin oli kirjailtu pappa ja sydämiä. Tytär piirsi hänelle sateenkaaren, ilmapalloja ja kirjoitti rakas rakas pappa. Veljenpojan lapset piirsivät omat terveisensä. Minä laitoin arkkuun nuotteja, runot kirjoitan vasta myöhemmin. Me olimme hänen ympärillään, isän lapset ja lapsenlapset ja tiedän, että hän oli onnellinen meistä. Tiedän, että hän tunsi sen rakkauden, mihin hänet kiedoimme, kuin huopaan.

Kun kaikki on tehty ja sanottu, jää vain rakkaus. Kannatteleva, siunaava rakkaus. Me itkemme, koska rakastamme. Niin itkevät koivutkin mäellä, minne hän ei enää palaa.