Hiljainen viikko

Ollaan lomalla typyn kanssa tämä viikko. Se on kivempaa kuin ajattelin. Voin sen verran paremmin, että vuorovaikutus ei ole pelkkää taistelua ja sekuntien harhautusta, vaan hetkittäin jo helppoa ja mukavaa. On ihanaa jaksaa olla oman lapsen kanssa.

Kaipaan kirkkoon ja hiljentymään. Kaipaan sitä, että saan tuskastua pääsiäisaterian ja lampaan kanssa. Joka vuosi joudun tarkistamaan ohjeen isältä ja veljeltä. Tänä vuonna en laita lammasta, koska en ole sitä päässyt perheeni luomulammastilalta hakemaan. Ketään ei tule myöskään syömään, se on surullista. Pääsiäinen on vuoden tärkein juhla minulle, tuntuu vaikealta luopua tutuista asioista ja perinteistä. Ja samalla helpottavaakin. Kaiken voi tehdä eri tavalla. Kaikesta voi luopua. Kaikesta joutuu lopulta luopumaan. Elämä opettaa siihen.

Vuosi sitten pääsiäisenä juhlimme miehen 50-vuotisjuhlia. Talo oli täynnä ihmisiä. Parasta kaikessa oli se, kun hänen paras ystävänsä lensi Suomeen Seattlesta juhliakseen hänen kanssaan ja onnistui yllättämään mieheni vielä kotiportailla. Ystävyys, vanha ystävyys ja rakkaus on parasta elämässä. Laajennettu, ystävien rakentama perheyhteisö, missä elämää jaetaan vuodesta toiseen. Lapset kasvavat, vanhukset vanhenevat ja me vuorollamme.

Tällä viikolla on vähän tikusta täytynyt keksiä hartautta lapselle. Hän on saanut hieman puutteellista kristillistä kasvatusta (koska äitinsä masennus ja iltaväsymys), joten sitä täytyy nyt hieman paikata. Näimme valtavan pupun tänään, se muistutti peuraa suorastaan. Sen perässä hölkötti arasti pienempi, sanoisinko normaalin kokoinen pupu. Tytär innostui pääsiäisen sanomasta, sillä sitähän puput ovat. Ja kaikki suklaamunat. Sain rakennettua tukevan aasinsillan Herramme ylösnousemukseen ja pupun opetukseen. Kuolema, sairaus ja kipu on voitettu. Älkää olko arkoja kuin puput. Eläkää rohkeasti. Älkää pelätkö.