Tytärpuoli ei ollut tulossa kotiin pääsiäisenä, joten valtasin hänen huoneensa pääsiäishuoneeksi. Tein siitä suloinen rauhoittumistilan, minne voin paeta hiljentymään ja somettamaan hartauksia, lukemaan ja kirjoittamaan. Täällä on pieni alttarimuodostelma, missä on kukkia, kynttilä, puukoriste Wisconsisinista, krusifiksi ja kiviä Kroatiasta Adrianmenren rannalta. Eilen aloitin kuudelta kiirastorstain jumalanpalveluksen merkeissä oman pääsiäismatkani ja 16 minuuttia myöhemmin huone oli täynnä pienen punatukkaisen tytön päpinöitä, yksisarvisia ja petsejä. Vaikka ensimmäinen reaktioni on aina blaah, saisinko edes joskus hetken rauhaa, niin silti se on ihan parasta. Minulla on ihana pieni höpöttäjä, joka haluaa äidin pääsiäishuoneeseen.
Tänään tyttären uusi kummitäti halusi hänet päiväksi heille, ja menin autioon kaupunkiin lenkille. Kävin samalla kaupassa, mikä ei sitten ollutkaan niin autio. Oon vaarallista kuvitella, että pahin on jo ohi. Pahin on vasta tulossa, ainakin täällä meillä päin. Tulevat viikot realisoivat tilanteen ja nyt täytyy olla yhä tarkempi. Olemme rajanneet vapaa-ajan kontaktimme lapsiin ja tytön kummitätiin, joka on hänen perhepäivähoitajansa myös. Joudumme käymään töissä lähes normaalisti, joten tartuntamahdollisuuksia on tarjolla. Yritän toimia järkevästi, mutta samalla ajattelen, että asiat menevät niinkuin on tarkoitettu. Pelkäämällä en pidennä tai paranna elämääni.
Ajattelen, että tämä vaihe on vedenjakaja. On ennen ja jälkeen. Tämä vaihe erottaa tai yhdistää. Se saa näkemään, millaisten ihmisten lähellä haluaa viettää ja jakaa aikaansa. Olen kiitollinen siitä, että jo nyt se on yhdistänyt minut ihmiseen, joka on luvannut huolehtia prinsessa Paukkumaissista. Elämä on ihmeellinen ja hyvä.
On vielä pitkäperjantai ja me vaellamme kuoleman varjon maassa. Olen vaeltanut siellä jo pitkään. Mutta tiedän, aivan varmasti, että valo on olemassa. Valo on totta ja se lähestyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti