perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kaunis elämä

Ja taas on viikko kulunut. Vaikka hetket ja päivät tuntuvat joskus loputtomilta, suljen silmäni hetkeksi ja niin on viikko mennyt. Työpäivät sujuvat kaaoksessa, jossa surffataan välillä aaltojen päällä ja ja välillä alla. Pahinta työssä ja sen käsittämättömässä määrässä on se, että jos päivään tulee rauhallinen hetki, en osaa käyttää sitä hyväkseni. Olen lamaantunut sen vuoren edessä, mikä on tekemättömien töiden pino. Tämä on yhteinen kokemus työparini kanssa; kokemus siitä ettei ole riittävän tehokas tai tarpeeksi osaava. Koska ei vain pysty tekemään kaikkea mitä pitäisi. Kukaan ei pystyisi.

Torstaisin kiitämme toisiamme, halaamme hyvästiksi ja sovimme, että nähdään maanantaina. Hän aloittaa viikonlopun jo päivän ennen minua. Hän on aarre ja tsemppaamme toisiamme; luotamme siihen, että jos jotkut tästä selviävät, me selviämme. Teemme voimaseinää toimiston seinälle kuvista, jotka vahvistavat meitä. Kehystämme sanoja, mitkä kantavat.

Mietin tällä viikolla, etten jaksa reagoida karkoituksiin tai mihinkään kamaluuksiin. En tiedä mitä niistä ajatella, enkä jaksa ajatella. Minun pöydälläni on jo tarpeeksi kärsimystä ja jos ajattelen nenääni pitemmälle, minä hajoan sen alle. On rajansa, mitä ihminen pystyy kohtaamaan toisten ihmisten tuskaa. Vaikka ne asiat eivät satu minulle, minä joudun näkemään, kuulemaan ja haistamaan ne. Minä kuuntelen ja yritän keksiä ratkaisun.

Viime viikolla sattui jotain, minkä minä tulkitsen ihmeeksi. Olin lähdössä kotikäynnille, joka pelotti minua niin, että tärisin. Päivä oli ollut raskas jo valmiiksi. Toisina päivinä pelkään oikeasti kuolevani, ja pelkään väkivaltaa, joka osuu minuun. Joudun pyytämään poliisilta virka-apua, jotta olisin turvassa. Ennen lähtöä menin vessaan, itkin hieman ja katsoin vapisevia käsiäni. Pelko tuntui ylivoimaiselta, musertavalta. Mietin miten selviän edessä olevasta tehtävästä ja rukoilin voimia. Rukoilin rauhaa ja rohkeutta, kykyä kuunnella ja unohtaa oma pelkoni. Rukoilin sitä, että pystyisin olemaan paras mahdollinen oma itseni, että pystyisin tekemään työni niin hyvin kuin osaan, pelosta huolimatta. En osaa selittää mitä tapahtui. Ymmärrystäni suurempi rauha tuli minuun. Käsien vapina lakkasi. Lähdin ja tein työni. Veri ei enää kohissut pelkona korvissani. Olin oma itseni, mutta rauhallinen. Pystyin ajattelemaan, puhumaan, kuuntelemaan, toimimaan.

Sen päivän jälkeen olen ollut rauhallisempi. Ennen vaikeita tilanteita menen hetkeksi omaan rauhaani ja rukoilen. Se auttaa, on aina auttanut, mutta nyt luotan siihen vielä enemmän. Minun ei tarvitse olla mitään yliluonnollista tai supernainen. Riittää kun olen olen oma itseni ja teen parhaani.

Huomenna nukun pitkään ja tapaan kuorokavereita. Ihana workshop luvassa. Sunnuntaina messua ja lisää kuorokavereiden seuraa. Laulamme parvelta, se on parasta. Sävelet nousevat ylös ylös ylös pitkin kattoa ja jäävät kaikumaan, kun olemme jo lopettaneet. Siinä hetkessä elämä on hyvä ja kaunis.

3 kommenttia:

  1. Minäkin rukoilen. Ennen kotikäyntiä. Asiakkaiden puolesta. Työkaverini puolesta. Työyhteisömme puolesta. Itselleni viisautta. Meitä kannetaan. <3 -M-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvasin sen <3 ja tiedän, että meitä kannetaan. Monet vaikeat tilanteet sujuvat paremmin juuri siksi. On onni, ettei tarvitse tehdä työtä yksin <3

      Poista
  2. Ihana kuulla, että sait avun. Mä olen yrittänyt aamuisin ennen sängystä nousua rukoilla perheen puolesta, kun kyllähän elämässä tapahtuu kaikenlaista. Jos ei muuta, niin omaa uskoa ja luottamusta se tukee. Ja uskon toki, että siitä on apua muutenkin.

    Ihanaa, rauhallista ja armorikasta pääsiäisen aikaa sulle ja koko perheelle! <3 Puss!

    VastaaPoista